— Onko se Angervo? keskeytti Hilja ehdottomasti.
— Tunnetteko te hänet!
— Hss! kuiskasi Hilja samassa. — Hän asuu tässä talossa. Hän käy
Matariston luona, joka asuu meillä…
— Voin rauhoittaa teitä: hän ei tällä haavaa ole kotona, hän on käymässä maalla. Toimitukseen tuli eilen uutinen, että hän on pitänyt erittäin valaisevan esitelmän, jota kuunneltiin suurella mielenkiinnolla. Uutisen lähetti tällä kertaa joku kansakoulunopettaja, mutta minä olen varma, että Angervo itse oli sen kirjoittanut.
He olivat jo hetkisen puhelleet Hiljan oven edustalla. Kun he huomasivat, että valoja alettiin sammuttaa portaista, sanoivat he hyvää yötä ja Hilja juoksi ylös.
Talonmiehen vaimo odotti toisessa kerroksessa, seinään nojaten. Hän vaikutti iloista taustaa vastaan, jolla pienet enkelipojat pommittivat toisiaan ruusuilla, kuin möhkäle. Hiljalle oli, kuten aina, vastenmielistä nähdä häntä ja hänen oli vaikea komentaa huuliltaan kiitos, jonka lausua halusi siitä, ettei vaimo ollut sammuttanut ennen hänen tuloaan. Kuinka hän aina vaikuttikin häneen kuin paha enne! Tällä kertaa hän hymyili nöyrää, alakuloista hymyä. Hilja ehti sen nähdä, vaikka hän juoksu jalan meni ohitse.
Hän oli ollut kauan poissa kotoa ja heitti kiireesti yltään päällysvaatteet, rientääkseen huoneeseensa. Äkkiä astui Mataristo ovesta ja pidätti hänet.
Hän oli niin laihtunut, että Hilja hätkähti. Vaatteet riippuivat hänen ympärillään, kasvoilla paloi sairaan ruusunheleä puna, hiukset olivat kasvaneet, parta oli sängellä, käsi joka lepäsi oven kääkässä, oli valkoinen. Hilja huomasi tämän kaiken yhdessä silmänräpäyksessä. Mutta ennenkuin hän ehti lausua sitä huudahdusta, mikä tunki tulemaan, alkoi Mataristo jo nopeasti, lyhyin hengenvedoin sanella jotakin, jota hän nähtävästi kauan oli valmistanut eikä kuitenkaan ratkaisevalla hetkellä ollut muistamaisillaan.
— Pyydän anteeksi… minä tahtoisin puhua… Eikö neiti Haapasella olisi vähän aikaa?
Kaikki kauna, mikä Hiljaan oli jäänyt Mataristoa kohtaan, hävisi tämän sairaan ihmisen edessä.