— Tietysti minulla on aikaa, sanoi hän ystävällisesti, — minä tulen heti. Tai tahdotteko te tulla tänne minun puolelleni…?
— Kiitoksia, sanoi Mataristo ja veri hohti entistä helakampana hänen kasvoillaan. — Minun on jo niin kauan pitänyt puhua. Olen pyytänyt palvelijaa kysymään, mutta ehkei hän ole sitä tehnyt… tai ehkei neidille ole sopinut…
— Ei hän ole sanonut mitään. Hän on käynyt niin kummalliseksi, valitteli Hilja. — En minä ole tietänyt mistään. Ehkä teidän on parempi olla pitkänänne. Minä tulen sitten teidän luoksenne.
Hilja ei mennyt syömäänkään, vaan seurasi paikalla Mataristoa hänen huoneeseensa. Nuori mies kulki pitäen kiinni huonekaluista, putosi heti vuoteeseen ja lepäsi siinä hetken ääneti, ikäänkuin tointuakseen ponnistuksesta ja kootakseen itsensä uuteen. Hilja seisoi keskellä lattiaa, miettien miten sairaan huononeminen oli saattanut tapahtua tässä seinän takana ilman, että hän tiesi siitä mitään. Lamppu sihisi, raitiovaunun kello kilahti kadulla.
Vihdoin alkoivat sanat putoella heidän välillään hitaasti ja yksitellen, kuten vesi kourusta, joka on jäätymäisillään. Nuorukainen puhui pakottamalla; oli kuin hän olisi pusertanut paisetta, joka on kypsynyt yli aikansa ja jo myrkyttää ruumista. Hiljalta pääsivät kysymykset ja huudahdukset hänen tahtomattaan ja tietämättään.
— Minä pyydän teiltä anteeksi, sanoi Mataristo. — Te ette ehkä tiedäkään mitä minä olen tehnyt. Olen loukannut teitä. Ehkette voi antaa anteeksi. Minä olen niin huono ihminen…
— Ei, ei, ei…
— Ette te ymmärrä, mitä minä olen teille tehnyt!
— Mitä te olisitte voinut tehdä — en minä mitään tiedä… Ette te mitään ole tehnyt…
— Te ette voi sitä kuulla…