– Pane toki pois tupakka, etkö näe, että se koskee hänen silmiinsä…
-— Hänen pitäisi jo herätä… Hänellä on edessä kauheat tuskat…
— Raukka… raukka…
– Ja mitä se valittamisesta paranee… Menisitte nyt… No, nyt tulee papikin takaisin — se vielä puuttui.
— Missä te viivytte kaikki? Ei ole suolaa pöydässä.
— Etkö sinä tiedä omassa kodissasi missä suola on? Kyökin nurkkakaapissa heti oikealla, kolmas hylly alhaalta. Etkö sinä tiedä kyökin nurkkakaappia? Et kai ole koskaan sitä nähnyt.
— Saisi Kaisakin sellaiset toimittaa.
– Hän nyt on kerta kaikkiaan huolimaton. Ida… missä Ida on? Anna sedälle suolaa, Kaisa on unohtanut… Vihdoinkin. Ah… oh… Oi hyvänen aika… No, tyttö, oletko valveilla? Kuuletko mitä puhun? Voitko nähdä minut? Niin, koeta kestää, tekeehän tietysti kipeää. Mutta olisi voinut käydä pahemminkin. Täällä meillä on sokea poika. Se sama ukko, joka sinutkin toi, toi hänetkin. Ajattele vain sitä, ettei näe mitään. Sinä sentään näet. Oletko jo valveilla? Näetkö minut?
— Näen.
Saima Aalto oli kiinnittänyt silmäteränsä kylmiin harmaisiin silmiin ja hänen kyyneleensä olivat pysähtyneet. Poika joka ei näe — mikä on parempi: olla ilman näköä vai ilman jalkoja? Valkopukuinen rouva toi taasen raikasta, tuoksuvaa juomaa ja pani sitä hopealusikalla tytön huulten väliin.