— Maistuuko hyvältä? Tätä sinä varmaan et ole koskaan juonut. Se on shamppanjaa. Eräs hyvin varakas herra lähetti sitä tänne, annettavaksi vaikeimmin haavoittuneille. Ja tässä saat viinirypäleen. Katso nyt, sinä näyt pääsevän nukutuksesta varsin helpolla, tavallisesti seuraa jälkeenpäin vaikea pahoinvointi. Sinähän voit varsin hyvin. Niin, no tietysti sinä olet sairas… Mitä? Nyt hän kuolee…!
Rouva Kaunisto huusi niin, että koko talonväki kokoontui paikalle.
Mutta pieni Saima Aalto ei kuollut. Hän oli vain yht’äkkiä tuskissaan mennyt tajuttomaksi. Ja kun hän heräsi, oli aurinko huoneen permannolla ottanut toisen asennon ja valaisi parveketta, jonka katoksesta riippui heleää vihantaa ja jonka reunalta hohti jotakin punaista. Taasen tuntui hänestä, että hän oli laivassa. Sitten hän jälleen muisti mitä oli tapahtunut, illan rautatievaunussa, onnettomuustapauksen, sen, että äiti oli kuollut ja sen, ettei hänellä ollut jalkoja. Nämä tosiasiat putosivat kuin jyrisevät kiviröykkiöt hänen tajuntansa ylle samalla kuin ruumista raatelivat tuhansien taittuneiden hermojen ja lihasten poltot. Hänen ei kuitenkaan enään hetkeksikään tullut mieleen, että hän kuolee tai että hän tahtoo kuolla. Jos hänen sielussaan kesken piinaa oli jokin pyrkimys, niin oli se: tietää mitä Jumala tarkoittaa. Mutta se ei mitenkään ollut selvä. Hänen koko tarmonsa toimi siihen suuntaan, että hän jaksaisi kärsiä. Ensimäinen valonpilkahdus tuli hänen sieluunsa, kun hän huomasi, etteivät hänen käsivartensa olleet poikki. Hän saattoi nostaa kätensä peitteen alta ja puserrella niitä. Siitä tuli lievennystä. Ja ehkä oli onnettomampaa olla ilman näköä. Varmaan kuitenkin siihenkin murheeseen oli annettu lievennys. Hän puri yhteen hampaansa ja sai pidätetyksi huutonsa. Ihmiset täällä olivat muutenkin tarpeeksi onnettomat. Ei ikinä hän ollut nähnyt niin onnettomia kasvoja.
Tuli uusia ihmisiä. Pitäjän rovasti ja ruustinna tulivat ystävällisesti häntä katsomaan. Ruustinnan silmissä oli kyyneliä, Saima huomasi, että hän kääntyi pois ja itki. Jalattoman nuoren tytön onnettomuutta hän itki. Saima purskahti itsekin itkuun. Nyt kun toinen ihminen totesi miten suuri hänen onnettomuutensa oli, tunsi hän sen entistä selvemmin.
— Niin, lapseni, nyyhkytti ruustinna ja painoi hänen kättänsä, — Jumalan tiet ovat käsittämättömät, mutta ei hiuskarvakaan putoa päästämme ilman hänen tahtoaan. Uskotko sen?
Oli kuin tähti olisi syttynyt lapsen pään päälle ja hän virkkoi täynnä luottamusta:
— Uskon.
— Niinkö, lapseni, iloitsi ruustinna. — Sitten olet onnellinen.
Oli kuin sairaan olento olisi ollut kahtena. Toista puolta hänessä raateli tuska. Siellä vallitsi pimeys. Toisella puolella kirkastui, siellä valvoi tähti. Hän omisti yhtäkkiä niin paljon: isä ja äiti eivät enään koskaan jätä häntä, kuolleina ovat he aina täällä.
Tyttö lepäsi kädet ristissä ja ruustinna ja talon rouva seisoivat parvekkeella auringonpaisteessa. Ruustinna sanoi: