— Olette te sentään siunattuja ihmisiä te Lepolan asukkaat, kun näin voitte uhrata koko elämänne toisten hyväksi. Onnellisia te olette. Ajatelkaa kuinka moni onneton on tullut luoksenne ja saanut avun. Rakas Roora, minä iloitsen teidän kanssanne. Saatte pikku Saimasta suloisen lapsen, jos hän vain jää eloon. Hän on orpo, hän antaa teille koko rakkautensa.
— Niin… kuka sitä tietää, kuiskasi talon valkopukuinen rouva, —
jääkö hän eloon… ja antaako hän rakkautensa… ja ansaitsemmeko sen.
Koetamme tietysti parastamme. Mutta eipä sitä juuri näe tyytyväisyyttä.
Kiittämättömyyden saa palkakseen.
Kun naiset taasen tulivat vuoteen ääreen, katsoi sairas heihin suurin, vakavin silmin ja kysyi:
— Onko minun äitini jo haudattu?
Ruustinna taisteli kyyneliään vastaan.
— Ei ole vielä, lapseni. Vasta äskenhän tuo hirveä onnettomuus oli… Rovasti näki hänet… minun mieheni nimittäin… ja hän oli ollut niin rauhallisen ja onnellisen näköinen.
Tyttönen sulki silmänsä. Ruustinna itki hiljaa.
— Saako… virkkoi tyttönen ja katsoi arasti uuteen ystävättäreensä, — saako minun äitini kauniin arkun?
— Saa toki, lapseni… sen lupaan sinulle!
Ruustinna hymyili kyyneltänsä lomitse ja laski hellästi kätensä tytön vaaleille hiuksille.