Tyttönen ei sittenkään vielä ollut täysin käsittänyt, että hänellä todella ei ole jalkoja, vielä vähemmin hän oli tottunut tähän ajatukseen. Ja kuitenkin alkoi hän nyt kesken väsymystään ja uuvuttavia tuskiaan suunnitella tulevaisuutta keinotekoisin jaloin. Ajatusten tomuhiukkasina sekaantui asia kärsimykseen, joka piti häntä vallassaan, ja hetkittäin hän sanoi itselleen, että hän on tullut hyvien ihmisten luo, hän on heille kiitollinen, hän voi ehkä sittenkin ruveta opettajaksi.
Punertava kajastus lankesi ulkoa huoneeseen, kun lääkäri ja ukko Trast tulivat. Edellinen totesi sairaan tilan odottamattoman hyväksi ja jälkimäinen luki sen miltei omaksi ansiokseen. Eikö hän ollut uskonut ja luottanut tytön parantumiseen, kun kaikki huusivat hänelle kuolemaa? Eikö hän ollut toimittanut tohtoria ensiksi hänen luokseen? Ja nyt hän tuli hakemaan tyttöä kotiinsa. Pelastusarmeijalainen oli luvannut jäädä tänne ensimäisiksi viikoiksi, hänellä oli myöskin rahaa tarkoitusta varten. Ukko oli oudon vakava ja juhlallinen tätä kaikkea esittäessään.
Mitä? Pitikö sairas siirrettämän täältä pois? Lääkäri ja ruustinna nostivat päänsä kahvipöydän takaa ja katsoivat talon isäntään ja emäntään. Herrat Lagerspets ja Lassén salasivat huonosti vahingoniloaan, pieni Miia näytti pelästyneeltä ja keittiön puolella alkoivat ovet paukkua. Maisteri Kaunistokin yskähteli punaisempana kuin tavallisesti, mutta talon rouvan kasvoilla ei saattanut huomata mitään outoa.
— Niin, sanoi hän, — tietysti meidän täytyy antaa hänet, jos Trast tahtoo.
Jännitys Trastin kasvoilla laukesi. Hän oli laskenut oikein, nyt niinkuin niin monta kertaa ennen! Ei vain saanut näyttää mitään, täytyi hämmästyä.
— Minäkö tahdon? Trastiko tahtoo? Lapsen parasta Trast tahtoo. Voiko verratakaan Trastin mökkiä rikkaaseen Lepolaan?
Herkullisen kahvipöydän ympärillä vallitsi ilkeä jännitys. Mikä katsoi alas, mikä katsoi ylös. Talon valkopukuisen rouvan silmien alle kohosi ikäänkuin punertava turvotus ja keittiössä kilisivät pahasti kupariastiat.
— Meillä nyt on hiukan monta, sanoi rouva Kaunisto vihdoin. — Mitä sanoo tuo papi? Mieheni on viime aikoina alkanut hermostua. Ei sitä hyvästä tahdostaan saa osakseen kiitollisuutta, moitetta vain ja tyytymättömyyttä. Mutta saattekin sitten lakata kuljettamasta tänne väkeä, Trast. Ensi kerralla en minä avaa porttiani, tietäkää se.
Rovasti ja ruustinna päästivät seuran kireästä hetkestä. He puhuivat siunauksesta, joka seuraa niitä, jotka tekevät hyvää, ja ylistivät sairaan tytön suloisia kasvoja ja kärsivällistä mieltä. Olihan aivan tavatonta, että hän sellaisen hirvittävän tuskan aikana oli jaksanut pysyä näin reippaana ja rauhallisena. Mutta hän oli taistellut, sen oli selvästi saattanut nähdä. Hän oli nähtävästi hyvästä kodista.
— No niin, papi, sanoi talon rouva pöydän yli miehelleen, — yritämmekö taas? Sinä sen saat päättää.