– Kysytkö minulta? sanoi maisteri, huulet väkinäisessä hymyssä ja kasvoilla sinervä puna.— Mitä minulla on sen asian kanssa tekemistä?
Sekä rovasti, ruustinna että tohtori olivat verraten lyhyen ajan olleet pitäjässä. Heidän oli mahdoton ratkaista, oliko keskustelu aviopuolisoiden kesken häijyä kinaa vaiko jotakin kuivaa leikkiä, jommoinen vanhoissa lapsettomissa perheissä ei ole harvinaista. Molempien nuorten herrain huonosti salatuista eleistä päättäen se oli ilkeää kinastelua, mutta nuori Ida Salenius, joka juuri oli saapunut kotiin kylältä, johti vieraiden mielipiteen toiseen suuntaan. Tämä kaunis ruskeasilmäinen tyttö meni ja laski kätensä kasvatusisänsä olkapäälle, otti hänen edestään tyhjän kupin ja virkkoi hymyillen:
— Papi on aina niin vaatimaton, mamin aina pitää päättää. Kyllä te molemmat olette niin herttaisia!
Seura purskahti iloiseen nauruun. Molemmat nuoret herrat nauroivat niin, että heidän täytyi nousta pöydästä. Viereisessä huoneessa toistelivat he kasvatusvanhempiensa viimeisiä vuorosanoja niin, että miltei kuului ruokasaliin.
— »Yritämmekö taas, papi?»
— »Mitä minulla on sen asian kanssa tekemistä?»
— »Sinä sen saat päättää, pani.»
— »Suloinen mami, sinä sen päätät.»
Ja nuoret herrat lepertelivät kuin lapset, jotka leikkiessään käyttävät vanhojen ihmisten puhetapoja. Mutta ruokasalissa jatkui toivorikas keskustelu ja kiitollinen ylistely talonväkeä kohtaan.
— Minä olen varma, sanoi ukko Trast, kumarrellen valkopukuiselle rouvalle, — että olen tuonut Lepolaan oikein päivänsäteen.