Sitten hän nousi, käveli, ryki ja katsoi ulos. Ranta oli valkoisenaan tuomia ja Yöjärvi välähteli auringossa.
— Juhannuksena ja jouluna minä sitten toimitan emännän kirkkoon, sanoi hän.
— On jo juhannus ja joulu, sanoi emäntä.
* * * * *
Seuraavana aamuna astui Pekka juhlasaappaissaan everstin eteen. Eversti vietti nykyään päiväkaudet nojatuolissa kirjoitushuoneessa ja vanha palvelija vuoroin pani tohveleja hänen jalkaansa, vuoroin riisui niitä hänen jalastaan, peitteli ja hoiteli häntä. Särky ei hellittänyt yöllä eikä päivällä.
— No? sanoi eversti, kun Pekka pysähtyi ovensuuhun.
Pekka esitti asiansa kangertamatta. Eversti oli hänen puhuessaan tarttunut tohveliinsa, ikään kuin viskatakseen sen häntä kohti.
– Vai niin, vain niin, vai pois! pani eversti. — Niin pian kun teistä alkaa olla jotakin hyötyä, niin pois. Kyllä kartanon leipä kelpaa niin kauan kuin ei olla työmiehiä, mutta sitten heti pois. Vai naimisiin — no, olisihan talossa tilaa kahdelle siinä missä yhdellekin. Vai itsenäiseksi — ei suomalaisesta ole itsenäiseksi, renki se on!
Pekka oli vuosien kuluessa totuttanut itsensä siihen, ettei hän sanonut everstiä vastaan ja nytkin hän puhui ikään kuin ei olisi kuullut everstin vastaväitteitä. Kun hän mainitsi Siironmaata, nousi eversti seisoalleen ja hänen valkoiset kasvonsa vääntyivät.
– Oletko sinä hullu! huusi hän. — Siironmaa ei ole mikään torppa, vaan talo. Siironmaa maksaa rahaa. Huomenna sinä tulet ja kysyt, enkö minä sinun renginsäästöistäsi luovuttaisi sinulle Yölintua…! Vai Siironmaan tyttären aiot naida. Ja mitä se muuttaa asiaa?