Eversti nauroi häijysti ja viittasi kädellään. Kun hän hetken perästä katsoi, oli Pekka astunut pari askelta likemmä.
— Minä en enää jää kartanoon. Olen kolmetoista vuotta tehnyt täällä työtä…
Eversti vaipui istumaan ja heristi nyrkkiä häntä kohti.
— Mene! huusi hän. — Minä pääsen vielä liikkumaan. Kyllä minä vielä voin pitää rengit kurissa. Aja hänet ulos! huusi hän palvelijalle. — Mene helvettiin siitä!
Pekka oli päässyt eteiseen, kun everstin kengät kolisivat seinään. Tuskissaan väännellen makasi Yölinnun herra tuolissa. Vanha palvelija laski lääkepisaroita, joita pudotti lasiin.
— Nuo, nuo tulevat, äänteli eversti itsekseen. — Ne ovat salaa saaneet siivet ja tulevat ja vaativat vapautta. Ne tulevat ja ottavat maan.
Everstin suljettujen silmien edessä häämötti kuva joistakin harmaista ihmisistä, jotka kiipesivät ylös vuorta ja päästyään harjalle rupesivat kaatamaan metsää ja kuokkimaan maata. Heillä oli kirveet ja kuokat. Heillä oli voimia. Heitä oli paljon.
— Mene hakemaan takaisin se lurjus, sanoi hän palvelijalle. — Se, se joka läksi täältä. Heti paikalla.
Kun Pekka taasen seisoi everstin edessä, sanoi eversti:
— Lähde Siironmaan sydänmaahan ja rakenna talo uudelleen. Ja sitten: pois, pois minun silmistäni…