Emäntä hymyili, pyyhki kyyneleitä ja tavoitteli sanoja. Kun ei hän keksinyt mitään sanomista, laskeutui hän selälleen vuoteeseen ja makasi kädet ristissä.
Jahanna tuli tuomaan kahvia. Hän oli pukeutunut puhtaisiin. Hän ei nostanut silmiään, kun hän laski tarjottimen käsistään ja tervehti, eikä hän nostanut niitä koko aikana. Hänellä oli hyvin vaaleat hiukset. Pekka muisti kerran monta vuotta sitten ihmetelleensä hänen hiuksiaan. Hän kuumeni ja hän vapisi Jahannan edessä. Hän olisi tahtonut nostaa hänet syliinsä ja lähteä juosten kantamaan häntä. Kun hänen vaalea hameensa oli hävinnyt ovesta, sanoi äiti, hetken yskittyään:
— Kyllä hän ajattelee.
Pekka jäi katsomaan häneen, toisessa kädessä kahvikuppi, toisessa sen vati, laitoja myöten täynnä kahvia.
— Mitä? sanoi hän henkeä pidättäen.
Emäntä naurahti.
— Sitä samaa vain mitä Pekkakin.
— Niinkös emäntä luulee?
— Eihän hän raoittanut silmiään. Eikä hän osannut puhua, hän kun muuten aina puhuu ja nauraa. Ja eikö Pekka huomannut, kuinka hän punoitti. Ja se on ollut samanlaista koko tämän viikon.
— Koko tämän viikon? sanoi Pekka ja hörppäsi yhdessä hengenvedossa kahvinsa.