Mutta se ei ollut Pekka. Se oli Yölintu, kartanon nuori herra. Hänen äitinsä oli hänet lähettänyt. Pekka seisoi väkevinten miesten kanssa rannassa ja nosti vettä. Siinä työssä ei kukaan vetänyt hänelle vertoja.
Kun emäntä kuuli, kenen sylissä hän oli, kävi hän äänettömäksi ja pani silmänsä kiinni. Avatessaan ne näki hän lumisia nuoria mäntyjä ja hangen, jolle oli singonnut kekäleitä. Aamurusko kulki kelmeänä viiruna taivaanrannalla. Hänen käsivartensa lepäsi hartioilla, jotka olivat väkevät kuin Pekan hartiat. Mutta niskassa, vieraan lakin alla olivat punaiset hiukset. Hänen teki mieli silittää niitä.
— Mihin minua viedään? kysyi hän.
— Pitäjäntuvalle, vastasi tytär ja pyyhki kasvojaan.
— Me olisimme tahtoneet kartanoon, sanoi herra.
— Pitäjäntupa on likempänä, ehätti tytär sanomaan. — Ja siellä on meidän hevonen.
Yölinnun herra nousi raskaasti hengittäen mäkeä.
— Olenko minä kävellyt? sanoi emäntä äkkiä.
— Olette.
— Kävelinkö minä tosiaan?