— Kävelitte.
— Mutta miksen minä nyt voi kävellä?
— Ehkä te voitte.
— Kyllä minä jaksan! huudahti nuori herra ja läksi juoksemaan.
Emäntä sitaisi kädellään hänen hiuksiaan. Portaiden edessä pyrki hän maahan. He ottivat häntä käsipuolesta ja taluttivat. Ja hän käveli. Porstuan läpi ja tuvan kynnyksen yli päästyä pyysi hän, että he päästäisivät hänet irti. Hän käveli yksinään kuten lapsi, joka käsivarsillaan ylläpitää tasapainoa. Kaikki jotka pitäjäntuvalla olivat, näkivät sen ja ihmettelivät.
Avarassa huoneessa oli koolla paljon väkeä. Toiset seisoivat pystyvalkean ääressä lämmittelemässä, toiset availivat penkillä kirkkoeväitään. Viinanmyyjä liikkui, kädessä puolenkorttelin mitta, miesten joukossa. Kun Yölinnun herra saapui Juurikk'ojan väen kanssa, oli tuvassa hetkisen hiljaista. Ainoastaan suuret puut paukkuivat palaessaan. Mutta nuori herra rupesi samassa ystävällisesti puhumaan oikealle ja vasemmalle ja pian täytti puheen sorina tuvan. Olikin yllin kyllin puheen aihetta.
Tulipalo oli saanut alkunsa siitä, että Harttu oli jättänyt kynttilänsä palamaan tapuliin ja lähtenyt Rantakrouviin. Hänen piti ottaa vain pari ryyppyä, mutta hän unohti koko yhteensoiton ennen saarnaa ja joi itsensä täyteen humalaan. Ei hän niin äkkiä olisi humaltunutkaan, jollei hän olisi sekaisin ottanut niin monta ainetta. Kynttilät paloivat sill'aikaa loppuun puisissa jaloissaan tapulissa, kynttilänjalat syttyivät tuleen ja levittivät liekkiä eteenpäin. Harttu ei tälläkään hetkellä tietänyt, mitä hän oli matkaansaattanut. Hän makasi Rantakrouvin piikatytön sängyssä, liikkumatta kuin tukintynkä. Tästä kaikesta riitti kirkkokansalla puhumista. Pekka syöksyi äkkiä, vaatteet kuin jäähän valettuina, tupaan. Hän oli niin kiihdyksissään, että hän kaikkien nähden tarttui morsiamensa käteen, istuutui hänen viereensä ja rupesi kyselemään, eivätkö kartanon miehet olleetkaan tulleet kantamaan emäntää palavasta kirkosta. Kun hän sitten kuuli emännän kävelleen omin voimin, ymmärsi hän, että kaikki oli ollut sallittua.
Sitä myöten kuin sammutustyö päättyi, kerääntyi pitäjäntuvalle väkeä. Sanoma Jaakko-herran palaamisesta oli sekin levinnyt kautta kirkonkylän ja pitäjän herrasväetkin ajoivat helisevin kulkusin paikalle. Yölinnun eversti, joka ei vuosiin ollut liikkunut ulkopuolella kartanonsa piiriä, oli puetuttanut itsensä juhlavaatteisiin ja antanut everstinnalle käskyn, että jouluherkut oli lähetettävä kestitykseksi pitäjäntuvalle. Kun eversti ja everstinna ajoivat suitsuavan kirkon ohitse, tapasivat he tiellä Alakartanon tytöt ja heidän isänsä. Lippi ei tahtonut saada selkoa, mikä kokko paloi pellolla. Hän huusi ja huitoi, kaatui ja nousi. Hän oli koko tulipalon ajan maannut kotona parhaimmassa jouluhumalassa ja heräsi siihen, että tytöt huusivat hänen korviinsa Jaakon nimeä. He itkivät, nauroivat ja syleilivät toisiaan ja äitiään. Lippi nousi istumaan ja lupasi tappaa heidät, kun he näin törkeästi tekivät pilkkaa vanhasta isästään. Mutta kun hän vihdoin ymmärsi, että he puhuivat totta, eivät mitkään kuparisepät olisi voineet pidättää häntä vuoteessa. Hänen täytyi saada omin silmin nähdä Jaakko! Ja hän nousi ja kulki vuoroin pystyssä, vuoroin nelinryömin eteenpäin. Kellotapulin suitsuavilla raunioilla hän lämmitteli käsiään ja pani ankarasti sitä vastaan, että kirkko oli palanut. Tämä oli jokin kokko, ei toki kirkko niin pala. Eversti otti hänet rekeensä. Hän nukahti paikalla ja pitäjäntuvan portaiden edessä korjasi Jaakko hänet selkäänsä kuin sammakon ja vei tupaan.
Jouluaamu muodostui nyt niin juhlalliseksi ja iloiseksi, etteivät herrat metsästysretkiensäkään sarjasta olisi voineet löytää yhtään sen vertaista juhlaa. Kahvi keitettiin muuripadassa, joka veti kaksi saavia. Sitä juotiin tuopeista, puoli tuopeista ja kortteleista.
Herrat sopivat kaikki vanhat vihansa. Yölinnun eversti ja Kauniston patruuna antoivat toisilleen liikutuksen vallassa suuta. Yölinnun nuorin tytär ehdotti lähempää tuttavuutta postineidin kanssa. Yläkartanon ja Alakartanon rouvat seisoivat rinnatusten ammentamassa kirkkokansalle kahvia padasta, jolla sitä oli tuotu tupaan. Lippi ja Kauniston herra tahtoivat tanssia, mutta heidän jalkansa eivät kannattaneet.