— Mitäs minä… en minä.
Kalliokielekkeen alle oli suistunut nuori hieho. Se makasi läähättäen, kieli pitkällään suusta.
— Lopeta tuo, sanoi eversti ja kääntyi äkkiä ympäri.
SIIRONMAAN TYTTÄRET
Kaikki, mitä oli pelastettu palavasta talosta, oli kannettu rannalle nuottatalaan eteen. Siinä oli pata, kirnu, reikäleipiä, vaatteita, rukki ja raudoitettu kirstu, villoja täynnä. Luhtaheinässä, pää mätästä vasten makasi nainen, mielettömästi silmäillen ympärilleen ja lakkaamatta huutaen samaa nimeä. Kaksi lasta nukkui veneessä, joka oli melkein kokonaan vedetty maalle, ja vanha vaimo kulki edestakaisin lasten ja heidän äitinsä väliä. Savupilvet purjehtivat jättiläishahtuvien kaltaisina yli järven. Rasvainen vedenpinta kuvasti sinipunertavia, palaneita rantoja. Tuli kohisi mennessään. Se oli halveksinut luhtaniittyä rannalla ja karkasi kankaalla sihisten ja sähisten.
— Marjaana, Marjaana, Marjaana! huuteli vaimo, joka makasi luhtaheinässä, ja hänen leukansa tärisi ikään kuin häntä olisi palellut.
Hänen vieressään oli kauha, jonka hän oli pelastanut kodistaan, ja siihen hän tarttui, pidellen sitä kuin valtikkaa.
— Lapseni, lapseni, pani hän uikuttaen kuin lintu.
Vanha vaimo taittoi kosteita oksia rantalepästä ja koetti niillä vilvoittaa palohaavoja hänen käsivarsillaan, mutta viskellessään itseään heitti hän lehvät menemään. Lapset toki nukkuivat. Ne olivat nukkuneet itkuunsa.
Vanhus otti kappaleen reikäleipää, istuutui kirstunkannelle sitä jyrsimään ja koetti päästä ymmärtämään, mikä oli Jumalan tarkoitus. Hänen ajatuksensa menivät taaskin siihen, missä ne kaiken aamua olivat olleet: tulipaloon.