He olivat kaikin väin olleet kaskessa leikkaamassa ruista — hänetkin oli isäntä käskenyt mukaan, kun ruis yritti varista käsiin. He olivat vasta päässeet aamiaiselle, kun savu oli ruvennut näkymään. Isäntä itse sen oli huomannut, käydessään juomassa kaljaa kiven takana koivun juurella. Hän oli noussut kivelle katsomaan ja heti hätääntynyt talon puolesta. Juoksujalan he olivat lähteneet tulemaan, eikähän matkaa ruishalmeelta Siironmaahan ollut kuin pitkän virstan verran. Mutta kun he pääsivät kotiin, olivat liekit jo tavoittelemassa riihtä. Miehet rupesivat heti sitä purkamaan. Emäntä juoksi kuin mielipuoli, kauha kädessä, pitkin pihaa ja huusi tytärtään. Karja mylvi, koira haukkui, kanat lensivät. Isäntä käski nyt vaimoväen nopeasti pelastaa henkensä ja viittasi rantaan päin. Sinne he lähtivätkin emännän ja lasten kanssa. Kerran oli isäntä juossut heidän luokseen ja kysynyt Marjaanaa. Isäntä oli painunut polvilleen emännän eteen ja ravistellut häntä, että hän vastaisi. Mutta ei hän mitään osannut vastata. Hän oli sekaisin. Ja niine hyvineen sai isäntä lähteä. Hän, vanhuskin, oli vielä kerran yrittänyt mennä pelastamaan tavaroitaan — ei hän muusta, mutta äiti-vainajansa silkin hän olisi ottanut vinniltä, siitä piti tulla hänen kuolinsilkkinsä — mutta talo oli jo ilmitulessa ja savu oli hänet tukahduttamisillaan. Kun hän pääsi takaisin rantaan, olivat lapset itkemässä äitinsä vieressä ja selittivät nähneensä vuorenpeikon. Sillä oli ollut kiiltäviä nappeja rinnassa, punainen tukka ja sarvet. Ja se oli tuonut heille kultakellon ja sitten oikopäätä juossut tuleen. Kultakello oli todella heinässä emännän vieressä. Hän ei pannut siihen enempää arvoa kuin jos se olisi ollut nauris. Suuri se oli ja painava. Kuka sen oli tuonut ja mikä vuorenpeikko oli ollut — sitä oli mahdoton tietää. Jollei näkyvää esinettä olisi ollut, olisi luullut lasten pelästyksissään nähneen liikoja. Tai kukaties kartanon herrat olivat käyneet, heidän laukauksiaan oli paukkunut iltayöstä talon ympärillä. Ettei vain luultaisi hänen, vanhan vaimon, varastaneen kelloa. Mitäpä hän sellaisilla! Mikä lieneekään ollut Jumalan tarkoitus tällaisella viimeisellä tuomiolla, jonka hän oli lähettänyt.

Eversti ja Pekka astuivat näkyviin savuavien kantojen seasta. Vaimo siunasi ja nousi seisomaan. Hän vapisi kautta koko ruumiin. Tuopa ensimmäinen mahtoikin olla juuri vuorenpeikko, jonka lapset olivat nähneet. Mutta ihmisen tavalla se puhui ja sen seuralainen oli kuin talonpoikainen ihminen ikään. Vaimo rauhoittui ja koetti vastata kysymyksiin, joita kiiltonappinen teki. Tämä otti ensi työkseen käteensä kellon ja kysyi, mitenkä se oli tullut tänne. Lapsilla se oli ollut, vastasi vaimo. Lapset nukkuivat veneessä. Täytyi mennä niitä herättämään.

— Marjaana, Marjaana! parkaisi nainen maasta, kun miehet astuivat hänen ohitseen.

Hänen pieni, ohut palmikkonsa oli irtaantunut niskasta ja kiertyi kaulalla. Eversti seisahtui. Naisen silmät, jotka eivät mitään nähneet, pysähtyivät häneen.

— Onko tuo Siironmaan emäntä? kysyi Yölinnun herra.

— On.

Everstin valkeilla kasvoilla ei voinut erottaa, että hän vieläkin kalpeni. He tulivat veneelle, jossa nukkui kaksi hyvin vaaleatukkaista lasta, tyttö ja poika, molemmat paitasillaan. Tyttöä heräteltiin eikä mitenkään tahdottu saada valveille. Hänelle luvattiin makeisia ja eversti silitti hänen päätään. Kun hän vihdoin heräsi, pelästyi hän ja rupesi itkemään.

— Mistä sinä sait tämän kellon? puheli eversti ystävällisesti, vaikka hän mieluummin olisi lyönyt lasta. — Muistelepas nyt. Saat tulla kartanoon ja pääset kirkkoon, jos sanot, mistä sait tämän kellon.

— Kuuletkos nyt, touhusi vanha vaimo, joka oli ymmärtänyt, että itse Yölinnun herra heitä puhutteli, — pääset kartanoon ja saat sokeria — sanopas nyt.

Everstin pyynnöt alkoivat käydä kärsimättömiksi.