— No, lapsi, keneltä sinä sait tämän kellon?
Eversti piteli suurta, raskasta kelloa kädessään lapsen edessä. Lapsi hypisteli sitä ja sanoi äkkiä:
— Sinulta.
— Aijai kun sanoo herraa sinuksi, ehätti vanha vaimo pelästyneenä. — Ei se ymmärrä — mitäs ne sydänmaan lapset. Herra on hyvä ja antaa anteeksi…
Mutta eversti tuijotti lapseen äänettömänä.
— Sinä et koskaan ole nähnyt minua. Ehkä sinä löysit kellon? Ehkä se oli nurmessa, tai täällä veneessä?
Lapsi loi everstiin silmäyksen, joka oli kuin vanhalla ihmisellä, ja rupesi itkemään.
— En minä tee pahaa, sanoi eversti äänellä, jota hän ei tuntenut omakseen. — Tuliko vieras herra tänne? kysyi hän hätääntyneenä ja silitti lapsen hiuksia. — Sano, oliko hänellä tällaiset napit ja tällainen takki. Sano, sano. Tiedätkö missä herra nyt on? Minne hän meni?
Lapsi viittasi metsään.
— Menikö hän tuonne?