— Minä tahdon nähdä, kuinka kävi!

Silloin kuului askelia portaista, punainen kirja lensi sinne, mistä se oli löytynyt, ja tytöt seisoivat hartaasti ikkunan ääressä, kun kamarineiti tuli ilmoittamaan, että armo pyysi neitejä alas. Toinen Jaakko-herran koirista oli tullut kotiin.

Ah, todella, oliko se tullut!

Koiralle oli tuotu ruokaa portaille ja se söi, räiskytellen ympärilleen maitoa ja leivänmuruja. Mathilda-rouva oli hyväillyt sitä, ikään kuin se olisi ollut osa hänen pojastaan.

— Kun sinä osaisit kertoa! vaikeroi hän.

Mutta koira ei voinut kertoa ja muut eivät mitään tietäneet.

— Jos Alakartanossa olisi kuultu jotakin? tuli Annan mieleen.

Mathilda-rouva ei sanonut siihen mitään, hän oli itse ajatellut samoin, ja Anna vastatärkätyssä valkeassa puvussaan suuntasi, riitaisista väleistä huolimatta, askeleensa omenapuiden alle, missä koirakoppien takana Alakartanon ja Yläkartanon raja-aita kulki.

Alakartanossa asui Yölinnun herran vanhempi veli Filip von Toll, joka aikoinaan oli myynyt perintöosuutensa maahan nuoremmalle veljelleen. Rahat olivat pian menneet, mutta runsas elinaikainen muona ylläpiti perheen ja kaikkinaisella pikkunävertämisellä, kuten kellojen korjuulla ja muulla sellaisella sai Filip-herra irti sen verran rahaa, että pysyi viinoissa. Yläkartanossa ei suvaittu alakartanolaisia, osaksi juopottelun vuoksi, johon setä aina veti veljensä pojan Yläkartanosta, osaksi Fina-rouvan vuoksi, joka suorastaan oli ollut palvelustyttö — ja muutakin — ennen kuin joutui rouva von Tolliksi. Tyttäret olivat kuin kaksi pelästynyttä vesilintua maalla — aina ikäänkuin vailla siipiä, aina tiellä, minne he tulivat. Kodin ulkopuolelle eivät he tulleetkaan. Ainoa, jonka he näkivät, paitsi talonpoikia, jotka pyhäaamuisin tulivat heidän isänsä luo asialle, oli Jaakko Yläkartanosta. Hän ei tullut portista, häntä huvitti hypätä yli aidan ja hän toi iloa taloon ja antoi naurullaan tyttöjen aavistaa, että elämässä oli jotakin muutakin kuin riitaa ja pelkoa, lyöntejä ja lymyilemistä. Jaakko oli ainoa, johon ei vanha Lippi suuttunut eikä kyllästynyt.

Yläkartanon nuorin tytär silitteli kahlehdittuja koiria, jotka hetkeksi lakkasivat ulvomasta ja pyrkivät häntä kohti. Sitten hän meni säleaidalle ja katseli toiselle puolelle. Orpanat Sigrid ja Karin kävelivät kuluneissa vaatteissaan sireenimajan takana ja kuuntelivat kellonsoittoa. Anna otti maasta suurimman omenan, minkä löysi, ja heitti. Serkut aidan takana säpsähtivät ja heidän pyöreät kasvonsa pitkän kaulan varassa tähtäsivät ylöspäin. Toinen omena!