— Päivää!
Sigrid kasasi vyöltään likaisen esiliinan ja heitti sen pensaisiin. Anna heristeli luotaan ainoaa koirista, joka oli valloillaan, koska sillä oli pentuja, ja huusi:
— Oletteko kuulleet mitään?
Hän teki sen ikään kuin eilen olisi erottu, vaikkei oltu puhuttu sitten kuin juhannuksena, jolloin molempien Yölinnun kartanoiden herrojen välillä oli ollut suuri riita, ja ojensi kätensä aidan yli.
— Kauhea kulo on Siironmaassa, sanoi Alakartanon serkku, Sigrid, ja katsoi suurin, pelästynein silmin, kun ojensi kätensä aidan yli. — Me pelkäämme, että isä ja Jaakko jotenkin… en minä tiedä… että isä ja Jaakko jotenkin ovat olleet mukana, tai…
— Niin mekin pelkäämme, sanoi Anna.
— Karjaa kuuluu palaneen, jatkoi Sigrid, — monta lehmää.
— Karjaa! huudahti Anna huvitettuna, — sitä me emme ole kuulleet.
— Kauheaa! lausuttiin omenapuiden alta.
Amalia Karolina ja Fredrika Lovisa olivat tulleet perässä. Ja valkoisissa, tärkätyissä hameissaan hekin! totesi Anna eikä voinut olla vetämättä suutaan hymyyn. Serkukset seisoivat kahdenpuolen aitaa ja toistelivat toisilleen tietoja palosta, jotka tiedot kaikki tunsivat. Kun vanhemmat sisarukset olivat menneet pois, katsoi Anna taakseen ja sanoi serkulleen Sigridille: