— Sinulla on oikein kauniit silmät. Mutta älä rakastu Jaakkoon. Hänet on määrätty Ellidalle. No älä nyt noin hätäänny — voisi luulla, että jo olet häneen rakastunut.
— Jaakkohan on minun serkkuni, änkötti Sigrid.
— Äh, ei se mitään tee, kyllä serkut voivat mennä naimisiin…
— Jaakko on aina ollut meille niin hyvä, sanoi nuorempi Alakartanon tytöistä, Karin.
— Kas kuinka sinulla on kaunis tukka, huomautti Anna. — En ole sitäkään huomannut ennen. Oikein meidän suvun tukka. Te saisitte vain olla paremmin puetut. No niin, antakaa anteeksi. Te olette niin täynnä arkoja kohtia, ettei teihin voi ensinkään koskea.
Koirien ulvonta muuttui äkkiä vimmatuksi haukuksi ja tytöt huomasivat, että Kauniston vaunut ajoivat pihaan. Silloin ojensi Anna nopeasti kätensä aidan taakse ja palasi kotiin.
Kauniston rouva ja Yölinnun rouva lankesivat eteisessä toistensa syliin. Molemmat iloitsivat tapaamisesta. Herrat olivat ajaneet onnettomuuspaikalle, naisille oli kotona käynyt yksinäiseksi. Mathilda-rouva tervehti Ellidaa kuin poikansa kihlattua ainakin.
Kaunistolaiset toivat erään kauhean uutisen entisten lisäksi: sen, että joku ihminen olisi jäänyt liekkeihin.
Mathilda-rouva nosti kädet ohimoilleen ja haki tukea oven pielestä.
— Rakas täti, sanoi Ellida tukahtuneesti, — ei se ole Jaakko, ei, ei…