— Se on tietysti joku lapsi-raukka tai vanhus, rauhoitti Ellidan äiti.
— Nehän ne aina tulipalossa ovat eniten vaarassa.
Keskellä yleistä itkua ja vaikerrusta huomautti Yölinnun nuorin, ettei oikeastaan kannattanut surra, ennen kuin tiedettiin jotakin varmaa. Ehkä kaikki oli ollutkin vain huhua. Annaa toruttiin joka taholta sydämettömyydestä, mutta hetkisen perästä alettiin kuitenkin taipua siihen suuntaan, että huhut saattoivat olla liioiteltuja, ja niin tuli kaikin puolin keveämpi olla. Kahvi juotiin puutarhan puoleisella parvekkeella, Yölinnun kauniit vanhat hopeat ja posliinit olivat esillä, kirkonkellot soivat, koirat olivat väsyneet ulvomaan. Nuoret menivät puutarhaan ja puhuivat veljistään ja ystävättäriensä veljistä, äidit istuivat parvekkeella ja puhuivat lapsistaan.
— Jaakko on niin hyvä, sanoi Yölinnun rouva. — Hän ei voi nähdä kärsimyksiä. Kerjäläiset hän kokoaa tiepuolesta ja tuo kotiin ja syöttää. Täällähän on vakituisesti seitsemän henkeä, jotka hän nälkävuosina korjasi hangesta. Takkinsa hän voi antaa. Kellonsa hän voi antaa.
— Ellida on luja, sanoi Kauniston rouva, — vaikka hän tuntuu hennolta.
Ja hän rakastaa Jaakkoa.
Äidit hymyilivät. Päivällistä syödessä ilmestyi pitäjän postinhoitajatar, neiti Zaida Sederholm, hiestyneenä ja tomuttuneena ruokasalin kynnykselle. Hänen ensimmäinen kysymyksensä koski Jaakko-herraa. Kun ei Jaakosta voitu antaa tietoja, kertoi hän, kauhu kasvoilla, että Siironmaan nuori tytär oli joutunut liekkeihin.
Huoneessa hiljeni kokonaan. Se ei taaskaan johtunut yksin siitä, että kanssaihminen oli joutunut kauhean kuoleman uhriksi, vaan tietäen tai tietämättään yhdistivät kaikki nämä naiset jollakin lailla Jaakon onnettomuuteen. Jaakon äiti oli tuskassaan ehtinyt kehittyneempään asteeseen kuin siihen, jolloin itketään. Ellida sen sijaan itki. Neiti Zaida Sederholm, joka ontui, nojasi kylkeään ruokakaapin pieleen, nääntyneenä sekä sielun että ruumiin puolesta. Yhtäkkiä päästi Yölinnun nuorin tytär pienen vihellyksen ja marssi kuuluvin askelin salin permannon poikki. Tuskin oli ruokasalissa ehditty vaihtaa muutamia katkonaisia lauseita, kun salista taasen kuului askelia ja Anna marssi sisään, kädestä taluttaen navettapiikaa.
— Nyt te saatte kuulla uutisia Siironmaan tyttärestä, sanoi hän. — No, kerro nyt, mitä sinä tiedät.
— Mitäs minä sitten.
— No, ei sinulle kukaan tee pahaa. Te olitte yhdessä rippikoulussa…
— Niinhän me olimme…