Kirkonkellot lakkasivat äkkiä soimasta. Niihin oli pitkän päivän mittaan ennättänyt tottua. Hiljaisuus tuntui nyt pahaaennustavalta.
* * * * *
Iltayöstä tuotiin Jaakon nuori hevonen taluttamalla kotiin. Everstinna kävi itse tarjoamassa sille leipää ja sokeria, mutta se ei huolinut kummastakaan. Mies, joka toi hevosen, ei tietänyt mitään Jaakosta. Valkea oli saatu pysähtymään suurten soiden laitaan. Torpparit olivat jääneet vartioimaan yöksi.
Kaikki Yölinnun ikkunat olivat valaistut. Puoliyön aikaan saapui sammuttajajoukko kotiin ja tuskin olivat miehet päässeet keittiöön syömään, kun everstin askeleet kopisivat keittiökamarissa. Hän oli päässyt tulemaan kenenkään huomaamatta ja hänen kasvoillaan liikkui sinisiä varjoja, kun hän astui ruokapöydän eteen ja iski nyrkkinsä pöytään kuin minkäkin puunuijan.
— Missä on nuori herra? huusi hän, — missä? Mutta minäpä sanon teille, ettei yhtä suupalaa, ennen kuin Jaakko-herra on kotona. Metsään paikalla, jokainen — eikä kotiin, ennen kuin nuori herra on löydetty!
Hän tarttui pitkän pöydän toiseen päähän ja nosti. Leipäläjät ja puurovadit lensivät permannolle. Miehet karkasivat ovea päin. Kalpea, nokinen poika sai reikäleivän niskaansa. Toinen leipä sattui seinään.
— Vai te täällä söisitte ja joisitte, huusi eversti, — vaikka se, joka teidät pelasti nälkäkuolemasta, on metsässä. Ei ruokaa eikä juomaa teille, vaan ruoskaa…!
Hän tarttui halkoon, mutta huomasi, ettei huoneessa enää ollut kuin
Mathilda-rouva ja Pekka. Pekka pisti leipää taskuunsa.
— Etkö sinä kuullut, että minä kielsin! huusi eversti.
Pekka ei puhunut mitään.