Lippi kävi yhtäkkiä totiseksi ja vakava ajatus iski hänen päähänsä, mutta kun Jaakko muutenkin oli alakuloinen, niin ei hän huolinut ajatustaan lausua. Se olisi kokonaan tärvellyt heidän matkansa. Sitä paitsi ei olettamus ollut todennäköinen. Eivät talonpoikaistytöt niin arkoja olle.
Lastupinkka kädessä kulki vanha punatukkainen pitkin rantaa.
— Helmiäkö haet? sanoi Jaakko.
— Ei ole leikintekoa, jos tuli pääsee irti tällä helteellä, vastasi Lippi ja latoi puut veden rajaan kallion kuoppaan. — Saat uskoa, että kulo voi kiehauttaa tämän järvenkin näin suotuisissa olosuhteissa…
Jaakkoa ihastutti ajatus: koko järvi kiehuu kaloineen päivineen ja ihmiset voivat pistellä kalakeittoa kuin padasta. Hän nauroi, niin että suuret, tasaiset hampaat paljastuivat.
— Minun on ikävä Juvelan äijää, sanoi hän. — Ja hänen viinojansa. Mitähän ne »noidanluut» ovat, joita hän sekoittaa viinaansa? Nerokas äijä!
— Juuria, suojuuria, sanoi Lippi kyyköttäessään tulen ääressä. — Kas, kas, kas, huudahti hän äkkiä ja valeli vedellä sammalta, — mikä halu tulella olisi päästä valloilleen. Kyllä nyt tulisi kokko, jos päästäisin sen menemään. Äijä on ennen kuolemaansa luvannut ilmaista minulle, mistä hän kaivaa noidanluunsa. Niitä ei kuulu olevan saatavissa muuta kuin täällä Siironmaan sydänmailla. Kyllä mies tuntee saaneensa, kun juo Juvelan viinaa.
Lippi maiskutteli suutaan ikään kuin hän olisi tuntenut nesteen vuotavan kielenselkää alas kurkkuun.
Hän kertoi erinäisistä viinoista, mihin hän elämänsä varrella oli tutustunut. Ruotsissa oli viina kuten ruokakin parempaa kuin Suomessa. Mutta täällä sydänmailla saattoi joskus kuin vahingossa tavata erinomaisen taitavasti valmistettua viljanydintä. Niinkuin timantti! Nuuskainen Juvela oli mestari. Sitä voimaa, mitä ihminen tunsi otettuaan hänen pullostaan — niin että teki mieli nostaa hongat maasta juurineen tai temmata täysikuu lakiksi pörrölleen! Sellainen voimantunne tekee ihmisen jättiläiseksi.
— Tuli menee! huusi Jaakko.