— Kas kyytä ja käärmettä…
Katajapensas ylempänä kallionrevelmässä todella paloi heleällä liekillä. He sammuttivat sen helposti.
— Kukaties sinun tyttösi on hypännyt yli lahden, sanoi Lippi ajattelemattomasti. — Tai uinut. Kuule — sydänmaan töllikkä hän on, ethän sinä nyt häntä noin…!
Jaakon kasvot saivat ilmeen, joka oli sekä onnellinen että tuskallinen, ja hän katseli siniselle ulapalle.
— Hän oli kaunis… ja viaton… hänellä oli hiukset — keltaista silkkiä… Hän itki. Viheliäinen on ihminen!
Jaakko paiskautui pitkälleen.
— Juo, poika, sanoi Lippi ja ojensi hänelle pullon.
* * * * *
Kun Yölinnun herrat olivat syöneet, sammuttivat he valkean ja soutivat mantereelle. Vene jäi luhtaheinään rannalle, matkan päähän talosta. Herrat suuntasivat askeleensa kohti Juvelan mökkiä, jonne hevonen ja koirat iltamyöhällä olivat lähetetyt. Kaste metsäpolun kahden puolen ei vielä ollut kuivanut. Hämähäkinverkot kimmelsivät ikään kuin ne olisivat olleet lasisäikeistä. Pingotettuina kaskihalmeiden nokisiin aitoihin olivat kudokset todella suuria, uhkaavia pyydyksiä. Rukiintähkät kumartuivat jo syvälle. Sirpin viiltävät nykäykset likenivät niitä likenemistään.
Heti Siironmaan »holman» eli vasikkahaan takana alkoi maa oikullisesti hyppelehtiä. Se kohosi ja aleni, kohosi ja aleni. Horhista nousi naavaisia kuusia, jotakin uhkaavaa oli tummien puiden kasvussa, kun ne ponnistivat ylös rotkoistaan. Kun maa tarpeekseen oli hyppelehtinyt, rauhoittui se ja lepäsi suurina, itkevinä soina virstamääriä aina sydänmaihin asti, missä Yölinnun torpparikulma oli. Mutta sinne ei vienyt herrojen matka tällä kertaa. He pysähtyivät Juvelan hornalle, jota he sanoivat kattilaksi.