Juvelan vaari oli kerran kaivanut itselleen maakuopan asuakseen siinä sysiä polttaessaan. Mutta mielistyneenä sydänmaan rauhaan oli hän sittemmin jäänyt sinne kokonaan. Maakuoppa oli jonkin verran suurentunut ja saanut hirsiseinän, ikkunaraon ja oventapaisen. Juvela oli pitäjäläisten silmissä puoleksi noita, puoleksi metsäneläin. Hänen luonaan olivat ihmiset joskus saaneet juomaa, joka oli vienyt heidän muistinsa. Juvelan tiedettiin seurustelevan hirvien kanssa. Jokin musta hirvi oli hänen nimikkonsa. Se kävi hänen rannassaan juomassa ja otti leivän hänen taskustaan. Juvela ei milloinkaan pessyt itseään, hän oli kasvoiltaan ja käsiltään mustanharmaa, ja hänen vaatteensa olivat kuin naavaa. Hän ei tullut ulos pesästään muuta kuin sen verran, että hän toi sydet sepille, jotka kuluttivat niin paljon kuin Juvela ennätti polttaa. Sellaisia sysiä kuin Juvelan käsistä läksi, sai hakea pyöreän maan piirin päältä. Juvela ei pelännyt ketään ja tämä etenkin veti Yölinnun ainoaa poikaa hänen puoleensa. Kukaan ei tietänyt Jaakon käynneistä Juvelan majalla, sillä Juvela ei puhunut niistä enempää kuin hän puhui muistakaan asioistaan. Ihmiset olivat hänelle vaivaksi eikä Jaakko-herran käynti suinkaan merkinnyt enempää kuin jonkun muunkaan. Jaakko itse salasi retkiään hornalle ja oli niin muodoin eilenkin tahallaan vienyt kotiväkeä harhaan, koska Mathilda-rouva inhosi ja pelkäsi Juvelaa. Vanhus oli kerran maantiellä hautausmaan ja kartanon välillä tavannut Yölinnun rouvan ja oudolla äänellä sanonut jotakin, jota ei Mathilda-rouva ymmärtänyt, ja sylkenyt hänen eteensä. Mathilda rouva oli sairastunut pelästyksestä. Tämä oli tapahtunut Jaakon ollessa pieni ja tapaus oli jo silloin tehnyt Juvelan pojalle houkuttelevaksi.
Kun herrat laskeutuivat alas metsästä ja horhan pohja, jonka miilunpolttaja oli raivannut itselleen pihamaaksi, tuli näkyviin, astui äijäkin majastaan, joka oli kuin pääskysen pesä hiekkatörmän laidassa. Äijä ei ollut tietävinään vieraista, vaikka hänen oli täytynyt nähdä heidät polulla näreikön rinteellä. Hänen yllään oli tuskin nimeksi vaatteita. Hän oli karvainen kuin karhu. Hän piti jotakin ääntä ja hävisi metsään. Herrat hakivat turhaan hevostaan ja koiriaan.
— Ne voivat olla jossakin kauempana, sanoi Lippi. — Luultavasti hän meni niitä noutamaan.
— Mies on suuttunut, sanoi Jaakko loistavalla tuulella.
Horha oli pahanhajuinen ja kuuma kuin kattila, jonka alla palaa rovio. Jaakko hengitti tuttua löyhkää ihastuksissaan ja otti taskustaan piippunsa. Hän asettui sileälle kivelle, jolla Juvelan oli tapana survoa jyviä jauhoiksi, ja sytytti tupakan. Likaläjän päällä kiven vieressä surisi pilvellinen kärpäsiä. Vedettyään ensimmäiset savut hyppäsi Jaakko äkkiä korkealle ilmaan ja hihkaisi niin että kumisi ikään kuin hän olisi huutanut kuivuneeseen kaivoon.
— Täällä sitä taas ihmistyy, kun tänne pääsee.
Kuinka hyvin onkaan osannut asettaa elämänsä tuo vanha peikko…
Lippi oli riisunut vaatteet yltään ja paistatteli vatsaansa auringossa. Hän makasi Juvelan omassa kuopassa, joka vuosien mittaan oli syventynyt rinteen alalaitaan, kun Juvela siinä oli vedellyt unia. Siinä oli sija jokaiselle ruumiin jäsenelle, sijat vain eivät tarkalleen sopineet Lipille, hän kun oli joka suhteessa pienempi Juvelaa.
— Jollei se ruoja annakaan meille viljanydintään, sanoi Lippi vainuten, että retki ikävöityyn kattilaan epäonnistuisi.
Ja niin oli todella käymäisillään. Kun Juvela tuli esiin, ei hän aluksi puhunut mitään. Jaakko oli niin ihastuksissaan, että hän olisi ollut valmis sulkemaan syliinsä koko äijän. Hänestä tuntui siltä kuin hän siinä syleilyssä olisi painanut rintaansa vastaan koko vapaan metsän petoineen päivineen. Mutta hän koetti salata iloista välkettä silmissään ja puheli kuumuudesta, sudenpesistä ja hirvistä. Vihdoin viimein hän uskalsi kysyä hevosia ja koiria. Silloin aukeni äijän suu, joka oli kuin linnunpesä puunkolossa.