— Hyvää iltaa, pappa.
Isä vastasi hetken jälkeen:
— Sinä olet taas valehdellut äidillesi.
Jaakko todella ei tietänyt valehdelleensa. Silloin eversti sairaan ja murtuneen miehen kootulla ja hillityllä äänellä lateli hänen eteensä hänen syntiluettelonsa. »Sinä olet…» sanoilla alkoi joka lause eikä siitä ollut ulospääsyä. Viimeinen syytös tuli kysymyksen muodossa:
— Mitä sinä olit tehnyt Siironmaan tyttärelle? Koira oli haukkunut iltayöstä, ja kun äiti aamulla meni tytön aittaan, oli vuode tyhjänä. Tyttöä ei kuulunut lypsämään eikä muutenkaan auttamaan äitiä. Kun tuli oli sytyttänyt talon, nähtiin hänen juoksevan esiin metsästä. Hän oli sitten pitänyt kädenselkäänsä silmien edessä, kääntynyt ja juossut liekkeihin. Minä kaivoin itse esiin hänen hiiltyneen ruumiinsa. Mitä sinä olit hänelle tehnyt?
Jaakon leuka liikkui, niinkuin häneltä olisi puuttunut ilmaa ja hän olisi koettanut saada sitä keuhkoihinsa suun kautta. Hän ei vastannut mitään, hän seisoi niinkuin puu, johon ukkonen on lyönyt hamasta latvasta juureen asti. Hetken perästä hän näki, missä ovi oli ja avasi sen.
— Hyvästi, pappa, sanoi hän.
Eversti ei vastannut.
Yölinnun ainoa poika astui läpi kotinsa huoneiden, ohitse seinien perhekuvien ja vanhojen muistoesineiden. Hän tunsi, että hän oli täällä viimeistä kertaa ja että jokin outo kohtalo odotti häntä. Oliko hänen mentävä jokeen vaiko hirttäydyttävä siihen metsään, missä jokainen puu ja ruoho oli elävästä muuttunut vainajaksi ja missä…? Hän puristi sormet päätään vasten ja hänestä tuntui, että hän taasen näki pahaa unta, kuten nämä kaksi päivää Juvelan kattilassa. Entäpä jos hän yhä olikin siellä ja äijä oli juottanut hänelle jotakin helvetinjuomaa…?
Kun hän tuli huoneeseensa, lankesi hän polvilleen vuoteensa ääreen ja kyyneleet pääsivät valloilleen. Äiti tuli ja he itkivät yhdessä ikään kuin olisivat nojanneet alttaripöytää vasten ja rukoilleet anteeksi syntejään.