— Anteeksi, anteeksi, anteeksi! huusi Jaakon koko sielu, mutta hän ei itkultaan voinut puhua, hän vain painoi otsaansa äidin polvia vasten.
Äiti auttoi hänet puhtoiseen vuoteeseen ja Jaakko suuteli hänen käsiään ja antoi hänen olla siinä uskossa, että hän jää nukkumaan. Mutta hän tiesi, ettei hänen enää ole lupa olla kotinsa valkeiden patjojen varassa.
Äiti suuteli hänen hiuksiaan, jotka tulivat sauhulta, luki polvillaan hänen edessään isämeidän, lausui vielä jotakin, niin hiljaa, että se oli kuin yninää, ja läksi varpaisillaan huoneesta. Jaakosta tuntui siltä kuin hänen hautansa ylitse olisi luettu viimeinen siunaus.
* * * * *
Kun kaikki oli talossa hiljaista, nousi hän, pukeutui nopeasti ja hyppäsi alas ikkunasta. Kivijalkaa myöten hiipien meni hän portille ja maantielle. Hän ymmärsi, että hänen täytyy saada talon nopein hevonen, muuten hänet otetaan kiinni ja kuljetetaan takaisin.
Pitkä päärakennus oli pimeänä. Ainoastaan everstin ikkunassa näkyi tulta. Jolleivät rengit olekaan jättäneet avainta rakoon tallin oven päälle, missä aina riippui ammuttu haukka, niin mistä hän saa hevosen? Mutta avain oli kolossaan.
Piia makasi kyljellään, kaula pitkällä. Jaakko ei uskaltanut silittää sitä, ettei heltyisi. Hän valitsi hevosen, otti pienimmät rattaat, valjasti ja sulki tallin ja liiterin ovet. Talo nukkui ikään kuin sydänmaan vanhus olisi juovuttanut sen noidanyrteillään. Ainoastaan Yölinnun peräkamarin ikkuna eli kuolleiden ikkunoiden rivissä. Ihme, että koiratkin vaikenivat. Ne oli nähtävästi isän sairauden vuoksi ankkuroitu koppeihinsa. Yökin oli pimeä.
Jaakko koetti, että hänen taskussaan oli kallis sormus, jonka perheen vanhin poika aina oli saanut haltuunsa täysi-ikäiseksi tultuaan. Jaakko oli aikaisemmin saanut sen toivotuksilla, että miehistyisi ja menestyisi… Sormus oli tallella.
Hän hyppäsi rattaille, antoi hevosen käyden mennä ohi talon, ohi pimeän päätyikkunan, jonka ruutuun hänen äitinsä niin monena päivänä ja yönä odottaessaan kotiin poikaansa oli painanut kasvonsa — ja kiristi ohjaksia.