Eräänä yönä näki emäntä oudon unen. Oli olevinaan mies, joka asteli kivillä laskettua tietä, ja kahden puolen oli korkeita taloja. Vastaan tuli ihmisiä jalan ja ohitse ajoi hevosia. Mies poikkesi taloon ja tuli kauppaan, jossa vanha herra kumarsi kohteliaasti ja otti hyllyltä jotakin ja ojensi miehelle. Hän sai ojentaa muutamaan kertaan, ennen kuin mies sai mieleisensä. Ne olivat silmälasit.
Uni oli outo elävyytensä vuoksi. Mies oli ollut pitkä ja harteva, hänellä oli ollut yllä mustat vaatteet ja kova, korkea hattu. Emäntä oli nähnyt hänet takaapäin ja kaupassa oli niin hämärää, ettei tarkoin ollut voinut erottaa kasvoja. Emäntä muisti ennenkin nähneensä ne jossakin, hän ei vain voinut muistaa missä, mutta koko päivän hän ajatteli miestä ja vaivasi itseään miettimällä, missä hän oli hänet nähnyt.
Parin päivän perästä hän muisti nähneensä hänen menevän sisään jostakin ikkunasta. Oli pimeä ja ikkunakin oli ensin pimeä, mutta sitten ilmaantui joku ruudun taakse ja pelkäsi ensin, mutta avasi lopulta, ja herra nousi korkealle kivijalalle ja hyppäsi sisään. He puhuivat pimeässä. Taisivat itkeä. Toinen oli nainen. Hän sytytti kynttilän. Hän oli keveissä pukimissa ikään kuin hän olisi noussut nukkumasta. Hän sytytti kynttilän, läksi viereiseen huoneeseen, avasi avaimella suuren kirstun ja otti jotakin, jota antoi herralle, mutta herra antoi hänelle taskustaan jotakin. He puhuivat taas ja kynttilä paloi. Nainen itki kovasti. Sitten herra hyppäsi alas ikkunasta, kaatui pensaisiin, nousi ja astui rattaille. Tiellä oli hevonen ja rattaat.
Ponnistus ennen tämän muiston selville saamista oli emännälle niin raskas, että hän jälkeenpäin nukkui pitkän aikaa. Hän oli mahtanut nähdä tämän unen ollessaan mielisairaana.
Pitkä, harteva herra rupesi nyt yhtä mittaa kummittelemaan sairaan mielessä. Milloin hän oli laivalla ja asteli kapeita, jyrkkiä portaita johonkin pieneen huoneeseen, johon hän pani nukkumaan. Milloin hän ajoi korkeissa vaunuissa, joiden edessä oli neljä hevosta. Ja ajettiin ylämaata ja kuski puhalsi torveen. Milloin hän oli suuressa huoneessa, missä oli paljon väkeä ja tanssittiin. Kerran toinen mies löi häntä päähän. Oli yö ja toinen mies tuli takaapäin… Kerran hän oli huonoissa vaatteissa ja lakaisi tietä pitkällä varsiluudalla. Kerran hän ajoi vaunuissa rikkaan ja kauniin rouvan kanssa. Kuskin vieressä oli suoraselkäinen herra, jonka puvussa kiilsi kulta- ja hopeanauhoja. Kerran hän oli metsässä suurten puiden alla ja siellä oli pöytä ja penkkejä ja juotiin. Mutta nainen, joka oli punaisissa vaatteissa, nousi pöydälle ja tanssi. Se taisikin olla piru.
Mutta jokaisen unen edellä sairasta vaivasi suuri levottomuus ja ahdistus. Hän ikään kuin tunsi, että jossakin tapahtui jotakin ja tapahtuminen sattui häneen asti. Vasta sitten, kun uni oli ollut, helpotti. Joskus unet tulivat päivälläkin.
Vihdoin sitten kerran emäntä näki miehen kasvot ja tunsi, että hän oli
Yölinnun nuori herra, joka oli kadonnut.
Eikä hän enää ensinkään epäillyt, ettei Jaakko-herralle ollut tapahtunut juuri kaikki se, mikä hänelle unessa oli näytetty. Olihan Jumala ennenkin unessa näyttänyt ihmisille moninaisia asioita. Paljon, paljonpa se nuori herra oli saanut kokea. Sairasta vaivasi nyt vain, miten hän saisi näistä kaikista sanan armolle, Jaakko-herran äidille.
Kerran hän pyydätytti puheilleen Yölinnun Pekan, kun Pekka tuli Juurikk'ojaan käymään. Eversti lähetti hänet usein sinne ja se oli kyllä hyvä, sillä Siironmaasta lähdettyä oli isäntä tullut oudon irralliseksi eikä paljon ajatellut maatöitä. Emäntää ujostutti puhua Pekalle. Täytyihän Pekan pitää hänen ajatuksiaan lapsellisina, tai ehkä aivan hullun puheina, kuten isäntä ja Riikka pitivät. Naurun arvoiset ne kaiketi olivatkin. Emännästä tuntui kuitenkin, että hänen täytyi puhua.
Pekka ei nauranut. Hän kuunteli häntä vakavana ja tyynenä ja lupasi ilmoittaa emännän asian armolle: saihan armo itse päättää, tahtoiko hän ottaa kuuleviin korviin, mitä sairaalle oli ilmoitettu, vai ei. Sitten puhuttiin Juurikkaasta ja ensi kevään töistä. Pekka arveli siitä tulevan hyvän talon, kunhan isäntä vain ryhtyisi työhön entisellä voimallaan. Pekan istuessa emännän huoneessa tulivat lapset sisään ja Johanna kysyi: