— Miksei mennä kotiin?
— Ollaan kotona, vastasi äiti.
— Eihän olla. Siironmaassa meidän on koti.
Pekka otti kaljatuopin pöydältä ja joi kauan. Kun hän nosti päänsä katajaisesta astiasta, huomasi hän, että tyttö oli kasvanut kesästä. Hänellä oli suuret, vaaleat hiukset. Korea ihminen siitä oli tulossa.
Niin pian kuin Yölinnun armo sai tietää Siironmaan emännän asian, läksi hän Juurikk'ojaan ja Pekka ajoi rekeä. Armo ei ollut uskaltanut sanoa everstille, mistä oli kysymys — eversti ei olisi sallinut hänen lähteä, sen hän tiesi, olihan hän itsekin hetken epäillyt lähtöä, vaikka halu kuulla enemmän sairaan näyistä sitten oli käynyt voittamattomaksi. Kaiken matkaa oli everstinna sellaisen mielenliikutuksen vallassa, että hän nyyhki suuren puuhkansa suojassa. Siironmaan tyttären ja hänen poikansa tiet olivat kerran ristinneet toisiaan ja siitä oli ollut niin arvaamattomat seuraukset. Hän ei koskaan ollut nähnyt onnettoman tytön äitiä, Siironmaan emäntää.
Pihamaalla näki hän vaaleatukkaisen lapsen, joka juoksi pois, kun reki ajoi sisään portista, mutta hän ehti tehdä itselleen kysymyksen: tuollainen vaaleatukkainenko sekin onneton tytär oli? Metsästyslinnassa Yölinnun rouva oli käynyt verraten harvoin. Silloin, kun se vihittiin — siitä oli kymmenkunta vuotta — oli monen pitäjän herrasväki ollut koolla ja nuoret olivat viulujen soidessa tanssineet aamunkoittoon. Puoliyön aikaan oli Kauniston herra sammuttanut lamput ja huudahdellen ja nauraa helistellen oli tanssia jatkettu kuutamossa. Sinä yönä olivat kaikki nuoret olleet kuin juovuksissa rakkaudesta. Everstinnan oli pitänyt komentaa lamput palamaan. Kauniston herra oli väkipakolla vienyt hänet, everstinnan, tanssiin. Kauniston herra oli ehtinyt maistaa vähän liiaksi. Kaikki herrat olivat tehneet sitä. He jäivät sitten moneksi päiväksi metsästämään, mutta naiset ajoivat aamunkoitossa kotiin. Sittemmin oli Jaakon nimipäiviä joskus vietetty metsästyslinnassa. Kerran oli tullut hirveä ukkosilma, jota kesti koko yön. Tanssista ei voinut tulla paljon mitään. Mutta kruununvoudin tytär ja muuan maisteri, joka oli viettänyt kesää paikkakunnalla, menivät keskellä salamanvälkettä kihloihin. Lamput olivat silloinkin sytyttämättä, jotta voitaisiin seurata ukkosilman kulkua. Postineiti oli sinä iltana saanut aikaan hälinää kuiskailemalla oikealle ja vasemmalle, että Jaakko tanssissa oli suudellut Ellida Ehneä!
Kuinka paljon olikaan tapahtunut näiden huolettomien aikojen jälkeen!
Jaakko oli ties missä, metsästyslinna talonpoikien käsissä!
Jaakon äiti astui mielenliikutustaan pidätellen sairaan ummehtuneeseen, linjamenteille hajuavaan huoneeseen. Siironmaan tyttären äiti ojensi hänelle tyynesti kätensä ja kehoitti istumaan. Pekan oli määrä toimia tulkkina, ja niin tapahtui keskustelu karusti ja lyhyesti. Jota pitemmälle sairas pääsi unikuviensa aukikäärimisessä, sitä enemmän aatelinen äiti jännittyi ja rupesi ymmärtämään kieltä ilman tulkintaa. Hän saattoi sitä jo puhuakin. Kipu kaiveli häntä, kun hän seurasi poikansa kärsimyksiä. Hän sai vaivoin huutonsa tukahtumaan, kun emäntä kuvasi nuorukaista, joka lakaisi katua.
Eikö ole näytetty mitään nimeä? rukoili hän. — Koettakaa muistaa. Koettakaa ajatella. Millainen se kaupunki oli? Koettakaa rukoilla, että Jumala ilmoittaisi teille kaupungin nimen. Minäkin rukoilen. Koettakaa! Teidän lapsellanne ei enää ole mitään puutetta, mutta ajatelkaa, että minun lapseni näkee nälkää. Jumalan täytyy sanoa kaupungin nimi. Minä taistelen Hänen kanssaan, kunnes voitan…
Kiihtynyt äiti ei kumminkaan voinut saada tietää, mitä halusi. Hän otti Juurikk'ojan emännältä lupauksen, että tämä paikalla lähettäisi tiedon, jos unessa ilmoitettaisiin jotakin uutta, ja lupasi puolestaan puhua everstille, ettei eversti panisi vastaan, jos isäntä haluaisi rakentaa Siironmaan uudelleen. Päästyään lääkkeiden hajusta ulkoilmaan everstinna oli valmis nauramaan talonpoikaisvaimon ilmestyksiä. Pian hän kuitenkin tapasi itsensä rakentamasta siltoja irrallisten tapahtumain välille poikansa elämässä eikä hetkeäkään epäillyt, etteivät sairaan kummalliset unet olisi tarkoittaneet totta. Hän vaivasi itseään nyt yökaudet miettimällä, mitä se tai se kuva tarkoitti. Niin ikään hän jännittyneenä odotti sanaa Juurikk'ojasta. Olisivatpa ilmestykset vain tapahtuneet hänelle itselleen. Se olisi ollut kaikin puolin miellyttävämpää ja käytännöllisempää. Nyt piti äidin ja pojan välisten asioiden käydä vieraan silmän kautta. Everstinna oli kuitenkin onnellinen, että hän näin oli saanut tietää edes jotakin. Olisipa vain tullut ilmestys kaupungista, missä onneton poika lakaisi katuja. Äiti olisi matkustanut sinne, etsinyt häntä yöt päivät, kunnes olisi hänet löytänyt. Everstille ei tästä kaikesta uskaltanut hiiskahtaakaan. Everstinnan täytyi kaikin tavoin salata levottomuuttaan ja unettomuuttaan.