Verraten pitkän ajan perästä näki sairas vaimo unta, että hän oli olevinaan laivalla keskellä suurta merta. Myrsky pauhasi ja aallot kävivät korkeina. Ihmiset itkivät ja parkuivat. Mitä tällä unella oli tekemistä Yölinnun nuoren herran kanssa, sitä ei hän ymmärtänyt. Olisiko hän ollut mukana laivassa? Kumminkaan ei häntä näkynyt.
Yölinnun rouvan levottomuus kasvoi äärimmilleen. Hän ei enää riisunut surupukua yltään. Hän joutui vuoteen omaksi. Siinä kuunteli hän kaikkia ohi ajavia rattaita tai kulkusia, eikö niiden mukana tulisi tietoa Jaakosta. Tai jos hän itse tulisi! Hän kuunteli Jaakon susien ulvontaa. Hänen oli täytynyt taistella sekä everstin että palvelusväen kanssa saadakseen sudet säilymään. Ne olivat käyneet suuriksi ja vaarallisiksi ja houkuttelivat muita susia likelleen. Pari koiraa asumuksista kirkon varrella metsän sudet jo olivat vieneet. Äidistä oli rikollista ajatella, että kotisudet olisivat poissa, jos Jaakko tulisi.
Eräänä aamuna hämärissä pistäytyi metsäsusi Yölinnun takapihalla ja otti voudin lapsen. Silloin löi kotisusien hetki.
Everstinna ei tästä kaikesta tullut terveemmäksi.
Niin makasivat siis Jaakko-herran äiti ja Siironmaan Marjaanan äiti kumpikin tahollaan laskien öiden ja päivien tunteja. Olisi luullut helpommaksi sen äidin ristiä, jolta lapsi oli kuollut. Mutta hänen ristinpuunsa oli ottanut uusia vesoja. Hän oli joulun jälkeen synnyttänyt poikalapsen, joka ei ottanut elääkseen eikä kuollakseen. Lapsen syntymisen mukana lakkasivat unennäöt, mutta jalat pysyivät ennallaan. Piika-Riikan vaatimuksesta siirrettiin sairas emäntä nyt yläkertaan. Isäntä kohteli häntä parantumattomana mielipuolena, ei itse käynyt häntä katsomassa eikä antanut lasten käydä. Vanha vaimo rukkineen oli emännän ainoa seura. Heille paiskattiin ruoka kuin kerjäläisille ja kun lapsi huusi, viskattiin alhaalta kattoon saapas tai kenkä varoituksen merkiksi. Siironmaa ja kaikki mitä siihen kuului alkoi emännästä kangastaa saavuttamattoman kaukaiselta. Unennäöksi kävi Marjaanakin — lieneekö hänellä koskaan sellaista lasta ollutkaan.
— Kun olisi joku niin armelias ihminen, että veisi minut kirkkoon, äänteli emäntä joskus. — Joulukirkkoon, kun kynttilät ovat sytytetyt, tai juhannuskirkkoon, kun lapsia päästetään. Marjaana sai testamentin — se oli niin kaunis kesäinen päivä! Onhan minulla ollut Marjaana-niminen tytär? Onhan?
Vanha Vappu, joka nälästä ja murheesta kävi päivä päivältä raihnaammaksi, rukoili isäntää ja rukoili Riikkaa, että emäntää käytettäisiin kirkossa. Joskus he ärjäisivät hänelle, joskus he lupasivat vaikkapa seuraavana sunnuntaina panna hevosen valjaisiin ja täyttää emännän mieliteon. Mutta siitä ei tullut mitään.
— Olisi Yölinnun Pekka — se minut veisi kirkkoon. Eikö se enää käy täällä? Kun ei ole ensinkään tullut katsomaan. Mutta kun panivat minut tänne yläkertaan, niin täällä minä olen kuin haudassa.
Kesällä rupesi alakerrastakin kuulumaan lapsenitkua. Piika-Riikalla oli lapsi. Se parkui alakerrassa ja emännän lapsi huusi yläkerrassa.
Niin kuluivat päivät.