VANHA IMPI
Pitäjän tytöt olivat vaipuneet suruun ja murheeseen. Oli kuin ilo Jaakko-herran mukana olisi kaikonnut seuduilta. Salokylien tyttäret, jotka olivat kuunnelleet pyssynpauketta metsissä, tunsivat ikuisen hiljaisuuden siitä puoleen painostavan sydänmaita ja muistelivat kaihomielin aikoja, jolloin kartanon nuori herra oli pysähtynyt kaivolle ja naurattanut heitä. Herrasneidit hypistelivät päivänkukkia ja kyselivät repiessään irti valkeita lehtiä: palaako hän? kävelivät Yöjärven rannoilla ja suuntasivat jännittyneen katseen jokaiseen tulijaan, joka taloa lähestyi.
Ellida af Ehne katseli kotiljonkiruusuja, joita hän vuosien kuluessa oli tanssissa vastaanottanut Jaakon kädestä, suuteli niitä ja itki. Hän palautti niin ikään palauttamistaan mieleensä elämänsä ihmeellisintä hetkeä, sitä, jolloin Jaakko kuutamossa metsästyslinnalla oli suudellut häntä kaulalle. Hän ei milloinkaan ollut voinut kuumenematta ajatella tuota hetkeä. Eikö suudelma ollut samaa kuin: minä rakastan sinua — ole omani! Hän päätti uskollisesti odottaa. Kerran Jaakon täytyi tulla!
Alakartanon tytöt kulkivat haikeina yksitellen joen rannalla ja silmäilivät polkuja ja kenttiä, joita Jaakko oli astunut: tuossa hän oli nauranut, ottanut Sigridiä vyötäisistä ja juoksuttanut häntä ympäri pihaa; tuossa hän oli hypännyt yli aidan; tuossa hän oli ottanut isän selkäänsä ja vienyt hänet sänkyyn — eikä isä ollut ensinkään suuttunut, vaikka hän kaikkia muita olisi antanut korville, jos he olisivat uskaltaneet koskea häneen, kun hän oli humalassa. Tytöt kantoivat molemmat tuskansa povessaan eivätkä puhuneet siitä, ja jos he sattuivat yhteen lähteen rannalla, missä kasvoi lemmenkukkia, niin he väittivät tulleensa joelle pesemään esiliinaansa, tai keksivät jonkin muun valheen.
Yölinnun tytöt, Jaakko-herran sisaret, käyttivät valkeita tai haaleanvärisiä vaatteita ja tekivät arveluja sinne tänne veljensä katoamisesta. Mitä osaa näytteli siinä Siironmaan tytär? He tunsivat ilmassa, ettei sitä sopinut kysyä äidiltä. Anna urkki vihdoin asiaa palvelijoilta ja sai tietää, mitä ajateltiin. Vanhemmat sisaret surivat Jaakkoa, pyyhkivät omin käsin tomut hänen huoneessaan ja katsoivat, että maljakoissa oli tuoreita kukkia. He eivät koskaan olleet tehneet sitä Jaakon ollessa kotona, äiti ja palvelijat olivat saaneet pitää kunnossa Jaakon huoneen. Mutta nyt käski tyttöjen vaisto heitä hoitamaan huonetta, niin että Jaakko minä hetkenä hyvänsä olisi voinut tulla kotiin ja nähdä, että häntä oli kaivattu.
Mutta mikä oli tullut Zaida Sederholmille, postineidille? Kruununvoudin kirjeitä tuli Yölintuun ja Yölinnun kirjeitä saattoi matkata ties minne. Eversti sai useampaan kertaan vaatia kuittia sisäänkirjoitetusta lähetyksestä, ennen kuin se tuli. Kauniston herralle oli sattunut niin monta säännöttömyyttä postin jakelussa, että hänen vihdoin itsensä täytyi lähteä nuhtelemaan postineitiä. Kauniston herra oli tulinen, iloinen mies ja hän aikoi antaa epätäsmälliselle virkailijalle aika nuhdesaarnan, mutta hän kävi ensi hetkessä aivan sanattomaksi, kun tapasi Zaida-neidin istumassa talon päätyikkunan alla puupenkillä, joka hiljan oli veistetty uusista laudoista. Postineiti oli siinä taivaansinisessä puvussa, jossa hänet viime vuosien aikana oli nähty kaikissa pitäjän tanssiaisissa. Hän ontui, onnellisesti hymyillen, tulijaa vastaan ja hänen poskensa hehkuivat, kun hän tervehti.
— Äiti tulee iloiseksi, jos saa tarjota teetä, sanoi hän ja kiinnitti kimpun kukkia vyöhönsä.
— Kiitoksia. Minä en ole tullut teetä juomaan, piru vie. Minä olen tullut kysymään, minne te kyyditsette minun lähetyksiäni. Tässä tulee tiedustelu Helsingistä, missä viipyvät rahat, jotka minä, kuten omasta kuitistanne näkyy, olen pannut postiin kymmenen päivää sitten. Tiedättekö te, mitä se merkitsee? Tuhat tulimmaista, se merkitsee teidän virkaeroanne, jos minä tästä ilmoitan postihallitukseen. Minua ei ole koskaan saatu syyttää epätäsmällisyydestä, piru vie minä…
Suuri, lihava herra pauhasi niin, että pieni, käpertynyt rouva Sederholm pelästyneenä tuli ikkunaan katsomaan, mitä pensaan juurella rakennuksen päädyllä tapahtui. Hänen tyttärensä sen sijaan piti lapsellisia silmiään loistavina ja avonaisina Kauniston herran kasvoja vastaan ja nuhdesaarna jyristi hänen korviensa ohitse kuin kaukainen ukkosilma. Kun patruuna oli aikansa torunut, pyyhki hän hien otsaltaan ja asteli edestakaisin tiellä penkin edessä. Vihdoin hän pysähtyi ja jäi katselemaan neiti Sederholmiin. Hän oli odottanut, että postineiti sanoisi: nyt ei ole postinaika — tehkää niin hyvin ja tulkaa huomenna kymmenen ja yhdentoista välillä. Sellaisia vapauksia postineidin oli tapana suoda itselleen. Hän ei yleensä koskaan jäänyt vastausta vaille. Mutta tänään…
— Oletteko te kipeä? sanoi Kauniston herra.