— No, miksi nyt nuorta… tai keski-ikäistä naista onnitellaan? Siksi ehkä että hän on saanut valmiiksi papan tohvelit, joita hän on hypistellyt puoli vuotta? Ei, vaan siksi, että hänen sydämensä on tullut orjaksi.
Zaida Sederholm kävi viisaan näköiseksi ja hänen päänsä meni veitikkamaisesti kallelleen.
— Onko orjuus sitten niin onnellista?
Kun on ruusuiset kahleet, ruusuiset kahleet, piru vie…
Patruuna nauroi ja yritti taputtaa postineitiä olalle. Eivätpä nuo hartiat olleetkaan niin kuivettuneet kuin miltä hänestä oli näyttänyt. Mutta saippuan ja yrttiheinien haju oli auttamattomasti istuutunut kiinni neitiin, jopa niin lujasti, että sitä usein ehti tarttua kirjeisiinkin ja sanomalehtiin sinä lyhyenä aikana, jolloin niitä käsiteltiin postikonttorissa.
— »On okaat ruusuilla, mato jäytää lehtiä…»
Kauniston herra kuunteli pää kallellaan kuin kukko. Koko pitäjä tiesi, että postineiti runoili. Ompeluseuroissa köyhien lasten hyväksi Zaida-neiti joskus oli lukenut runojaan, mutta miesten korviin ei hän koskaan ennen ollut päästänyt yhtään säettä.
— Se on kaunista, piru vie, sanoi patruuna. — Antaa tulla enemmän vain…
Postineiti nauroi ja hänet valtasi halu ääneen lausua, mitä hän viime päivinä oli pannut paperille. Hänen silmänsä räpyttivät toiminnanhaluisesti ja hän kääntyi jo lähteäkseen sisään noutamaan vihkoaan.
— Tahdotteko todella kuulla…?