— Tahdon helkkarissa… Jollei se ole liian pitkää…
— Ei se ole pitkää… tai se voi olla pitkää tai lyhyttä, aivan sen mukaan kuinka tahtoo kuunnella. Siinähän se juuri on runojen viehätys…
— Noo, tuokaa nyt sitten sitä viehätystä, vaikka minä tulinkin nuhtelemaan teitä huolimattomuudesta, piru vie. Älkää unohtako sitä.
Postineiti irroitti kukat vyöstään ja paiskasi ne kohti hymyilevän patruunan nyrkiksi puserrettua kouraa.
Kyttyräselkäinen vanha rouva Sederholm tuli ikuisesti mustissa, silliltä ja saippualta hajuavissa vaatteissaan uudelle istuinpenkille rakennuksen päädyllä.
— Vai itse Kauniston patruuna, sanoi hän ruostuneella äänellä. — Ja minä kuulin, että taasen oli kysymys joistakin uhkauksista…
— Oikea hämähäkki, piru vie! ajatteli patruuna ja mietti, millä tekosyyllä hän pääsisi kuulemasta tyttären runoja ja juomasta äidin teevettä.
— Me olemme jo neiti Sederholmin kanssa sopineet, sanoi hän pidätetysti kumartaen ja vilkuili syrjästä vanhan rouvan vaatteisiin, jotka olivat niin lahot, että olisi luullut niiden hajoavan kuin satavuotisten kääriliinojen.
— Vai niin, vai niin, kähisi vanha rouva epäluuloisesti. — Minun tyttäreni ei laiminlyö mitään. Hän on sillä lailla kasvatettu. Joka hänen vaelluksestaan tapaa yhdenkään rypyn, se saa ilmaiseksi isoisäni majuri Silfverstjernan taotun hopeavadin, jonka patruuna af Ehne hyvin tuntee.
— Tunnen kyllä, sanoi patruuna hymyillen ja sormellaan nuhdellen. — Kun ette myynyt sitä minulle, rouva Sederholm. Minä tarjosin siitä satumaista hintaa, piru vie… hitto vie! sen vuoksi että olisin lahjoittanut sen henkilölle, joka pani siihen suurta arvoa.