Äiti ei päästänyt tytärtä silmäteriensä otteesta. Tytär istui katse maahan luotuna ja puheli iltaruskosta, ja myöskin piparkakuista, joita hän oli aamulla leiponut. Hän puheli kuin hengen hädässä. Kauniston herran kävi häntä sääli ja hän otti puheeksi postihevosen, joka oli niin huono, että postin väkisinkin täytyi myöhästyä. Postinkuljettaja taisi hänkin liiaksi juopotella matkalla — ties missä postisäkit milloinkin viruivat, vaikka olisi ollut postinkuljettajan syy, etteivät lähetykset tulleet aikoinaan perille, vaikka syytettiin neiti Sederholmia. Pieni kitukasvuinen tyttö, joka oli puettu herrasväkensä loppuunkulutettuihin vaatteisiin, raahasi penkin eteen pöydän, joka hänen kannettavakseen oli kaksi kertaa liian painava. Sitten hän toi teetarjottimen, joka hänen voimiinsa nähden oli samassa suhteessa. Tee oli köyhintä lajia ja konjakki kuin koiruohosakkaa. Patruuna valmisti kuitenkin rohkeasti sekoituksen ja nieli sen yhtä rohkeasti. Puhuttiin taas talon kalleudesta, hopeavadista, jonka alkuperäisestä tarkoituksesta oltiin eri mieltä. Toiset luulivat sitä kastemaljaksi, toiset astiaksi, jota oli käytetty ehtoollistoimituksessa.
— Sen sinä saat, kun menet naimisiin, sanoi äiti.
Tytär kalpeni ja loi äitiin pelästyneen katseen. Hän muisti silläkin hetkellä, kuten nykyään lakkaamatta, yön, jolloin Jaakko oli heittänyt hiekkaa hänen ruutuunsa ja tullut hänen huoneeseensa ja sallinut hänen auttaa itseään. Jaakko ei ollut mennyt rikkaiden eikä aatelisten neitojen luo — hänen, köyhän tytön, ikkunapäädylle hän oli tullut ja uljaana ja kaikista hänen vastaansanomisistaan huolimatta kiivennyt hänen luokseen. Hänelle hän oli uskonut kallisarvoisen sormuksensa. Siitä onnesta kannatti maksaa. Ja varmaan hän siitä saisikin maksaa. Hän pelkäsi, että ulospäin näkyisi, mitä hänen mielessään liikkui. Kaikki tyynni oli ehkä jo näkynyt. Kuinka hullu hän olikaan ollut, kun vapaaehtoisesti oli ehdottanut runojensa lukemista. Mutta sille ei enää voinut mitään. Hän oli tehnyt tyhmyyden, mutta peräytymisen mahdollisuutta ei enää ollut ja hän alkoi arasti:
»Kun nuolikotelonsa Amor se tyhjentää, niin vuotaa sydän verta ja silmä kyyneltää. Vaan rinnass' asuu autuus ain, jonk' antaa lempi vain… »
Kauniston herra oli tuskin kuullut ensimmäisiä säkeitä. Hän ei lainkaan ymmärtänyt, mitä postineiti luki — joka tapauksessa hänelle oli selvää, että hänen täytyi kehua, kun säkeet olisivat lopussa. Sen sijaan hän heltiämättä katseli vanhaa hämähäkkiä, joka vainusi saalista. Kalpeat kasvot, jotka muistuttivat rypistynyttä lehmäntattia, sulivat kuitenkin sulamistaan, ja kun tytär laski vihon kädestään, nousi äiti, syleili häntä ja kääntyi selin, kaivaakseen alushameensa taskusta esiin nenäliinansa. Koko liikutuskohtaus tapahtui selin Kauniston herraan ja Zaida-neitiin. Kauniston herra täytti hetken kiitoslauseilla, joihin hän vanhan rouvan vuoksi koetti päästää niin vähän kiroussanoja kuin suinkin. Aurinko oli jo laskemaisillaan. Rauhallisella mielellä ja loukkaamatta saattoi patruuna jättää äidin ja tyttären kahden. Hän kiitti ja läksi. Mutta päästyään näkyvistä sylkäisi hän tiepuoleen suuren syljen, ikään kuin yhdellä haavaa päästäkseen eroon kaikesta, mitä postiherrasväellä oli nauttinut.
Seuraavana aamuna tulivat tytöt Ellida af Ehne, Amalia Karolina, Fredrika Lovisa ja Anna von Toll vieraisiin postikonttoriin. He kysyivät pitsimalleja, mutta heidän tarkoituksensa oli päästä selvyyteen siitä, minkä tähden Zaida Sederholm kävi taivaansinisissä, kun muut pitäjän tytöt kävivät mustissa. He huomasivat heti uuden penkkilaudan päätyikkunan alla, niin ikään he myöskin näkivät oudon valoisan ilmeen postineidin kasvoilla, eikä heiltä jäänyt panematta merkille sekään, että vanha rouva oli vähemmän myrkyllinen kuin tavallisesti.
Ei istuttu ulkona, koska auringon helle hautoi joka taholla. Oltiin siinä suuressa salissa, joka punaisella villikankaalla oli jaettu neljään osaan: eteiseksi, keittiöksi, saliksi ja makuuhuoneeksi. Verhomaiset seinät olivat likaantuneet, ikkunat olivat vanhan rouvan raihnauden vuoksi vuosikausia olleet liimattuina kiinni, matala rautakamiina, jolla perhe sekä keitti että lämmitti, oli savuttanut seinät ja katot pysyväisesti. Tässä köyhässä ympäristössä seisoi kaapin korvalla outo kalleus: hopeinen vati, joka kuninkaallisellakin pöydällä tai kirkon pyhäkössä olisi voinut olla kaunistus.
Kuin salaliittolaiset tarkkasivat Kauniston ja Yölinnun nuoret neidit jokaista talon tyttären liikettä ja kun hän käänsi selkänsä, kuiskailivat he keskenään. Keskustelu matasi laiskasti eteenpäin ja katkesi tuon tuostakin kokonaan. Tyttöjen silmät ainoastaan elivät kaiken aikaa. Äkkiä otti Yölinnun nuorin tytär Anna uhkaavan asennon sohvankulmassa, totesi vieläkin, ettei vanha rouva ollut huoneessa ja sanoi:
— Minkä tähden te olette niin onnellisen näköinen, neiti Post?
Seurasi hiiskumaton hiljaisuus. Jännittyneet kasvot olivat suunnatut neiti Sederholmiin. Puna hänen kasvoillaan oli hetkeksi vaihtunut sineksi ja vähitellen hän kalpeni valkoiseksi.