— Olenko minä onnellisen näköinen? sanoi hän hämillään, mutta uhkamielisyys kasvoi yhdessä kalpeuden kanssa. — Minulla on kai siihen syyni, jos on. Jos ei, niin olen onnellinen huvikseni. Se ei kai kuulu kehenkään. Se on kai »neiti Postin» asia.
— Entä jos ei kokonaan, huudahti Anna ja katsoi, ettei vanha rouva vielä ollut palannut. — Entä jos te tiedätte jotakin meidän veljestämme? Entä jos hän on kirjoittanut. Tunnustakaa pois.
Zaida Sederholm nousi tuolistaan, ontui punaisen keittiönpuoleisen verhon luo ja hänen silmänsä iskivät kipunoita. Hän oli niin kalpea, ettei hän enää olisi voinut kalveta.
— Vai sen tähden, että minä olen köyhä, luulette te saavanne tulla minun kotiini urkkimaan, miksi minä hymyilen tai itken. Minä en ole velvollinen tekemään kenellekään selkoa siitä, mistä minä saan kirjeitä. Minä pelkään: on parasta, että herrasväki lähtee, ennen kuin minun äitini tulee.
Tytöt huomasivat sen itsekin. Zaida Sederholmin huulet olivat sinettyneen valkoiset.
— Hyvästi, neiti Post, sanoi Anna von Toll, ojentamatta kättään jäähyväisiksi.
Hänen molemmat sisarensa sen sijaan koettivat sovittaen lähestyä loukkaantunutta neitiä, mutta hän työnsi ylpeästi syrjään käryttyneen seinäverhon ja katosi sanaa sanomatta keittiöön.
Vanha rouva syötti kahta kanaansa pihamaalla, kun tytöt noloina niiasivat hänelle. Päästyään talon piiristä purskahtivat he tehtyyn nauruun. Hetkisen perästä sanoi Ellida:
— Hän on saanut kirjeen!
Ja Ellida af Enne itki.