* * * * *
Muutamia päiviä oli Zaida Sederholm kulkenut kuin onnen unessa. Nyt oli uni lopussa. Hänen uneensa oli koskettu kovin käsin.
Nyt hän myöskin muisti, että postikonttorin tarkastus voi tapahtua äkkiarvaamatta, ja silloin —!
Hänet valtasi hätä. Äiti kulki siinä onnellisessa luulossa, että hänen kihlauksensa tapahtuisi minä päivänä tahansa. Luultavasti hän odotti naapurikartanon pojan, joka oli käynyt kuusi luokkaa lyseota ja jota katsottiin kuuluvaksi säätyläisiin, tulevan kosimaan. Mitä tapahtuisikaan, jos totuus tulisi ilmi?
Hänen täytyi saada kassa kuntoon, maksoi mitä maksoi. Monta sataa markkaa — mistä hän ne saisi?
Kun Kauniston herra, viimein käydessään heillä, mainitsi korkeaa summaa, jota hän kerran oli tarjonnut talon aarteesta, hopeavadista, oli Zaida-neiti hätkähtänyt, sillä hän oli muistanut kohtalokasta tekoaan ja koko sitä yötä, jolloin se tehtiin. Ottaessaan rahat kirstusta oli hän kaukaisesti muistanut, että heillä oli jotakin kallisarvoista, joka vastaisi summaa, jonka hän otti. Olihan hänellä sormus, jonka hän oli saanut. Mutta sitä ei hän ikinä myisi. Siitä hän olisi saanut monta vertaa enemmän rahaa kuin sen, mitä kassasta puuttui. Mutta ei mistään maailman aarteista hän antaisi sitä pois. Se lepäsi päivin hänen rinnallaan ja merkitsi hänelle enemmän kuin hänen oma sydämensä, öisin hän valvoi kesähämärässä ihmetellen timanttien loistoa. Nukkuessa piteli käsi nauhaa, jossa sormus riippui. Mitä hyvänsä hän oli valmis kärsimään aarteensa tähden. Ei mikään kärsimys kykenisi ottamaan häneltä sitä onnea, jonka sormus hänelle tuotti.
Hänen täytyy myydä malja. Muuta neuvoa ei ollut. Hänen täytyy kainalossaan kantaa se Kauniston herralle ja saada siitä rahat. Patruuna ei enää tarvinnut sitä — mutta hänen täytyisi se ostaa, vaikkapa vähemmälläkin, kunhan rahat vain peittäisivät sen, mitä kassasta puuttui. Mitä äiti sanoisi hänelle, kun teko tulisi ilmi, sitä ei hän uskaltanut ajatellakaan. Ykskaikki — hän oli valmis kärsimään, kunhan kassa vain tulisi täyteen ja sormus jäisi hänelle.
Hän siirsi asian ratkaisua päivästä päivään, punnitsi sataan kertaan, mikä vuorokauden aika olisi paras ryöstön täytäntöönpanemiseksi, ajatteli valmiiksi jokaisen yksityisseikan, hylkäsi jo hyväksytyn suunnitelman ja teki toisen, kunnes hän vihdoin kuuli, että tarkastaja jo liikkui lähipitäjissä.
Silloin hän eräänä päivänä, kun äiti ruokki kanoja pihamaalla, otti tuolin, nousi sille ja nosti alas raskaan astian. Kiire teki hänet päättäväksi ja tarmokkaaksi. Hän peitti ryöstösaaliin suuren huivin alle, joka oli hänen hartioillaan, ontui alas portaita ja pysähtyi vähän matkan päähän äidistä. Sydän löi, niin että hän pelkäsi lyöntien kuuluvan, mutta hänen suunsa hymyili ja laski leikkiä ja tekaisi ovelan valheen kävelystä metsään. Äiti arveli, että hän ehkä kohtaisi sulhasen, jota äiti niin hartaasti odotti, ja antoi hänen mennä.
Kun hän palasi, oli koko hänen ruumiinsa ponnistuksesta ja mielenliikutuksesta kylmässä hiessä. Mutta jännitys piti häntä kuitenkin yhä pystyssä. Kunhan rahat vain olisivat arkussa — tuli sitten mitä tuli! Hän tarkkasi, hermot äärimmilleen herkistyneinä, kuuluisiko äitiä, ja hänen kipeässä jalassaan pisteli. Hänellä oli rahat povella taivaansinisen puvun alla ja kädessä postikonttorihuoneen ulospäin vievä avain. Armahda, Jumala, tämän, tämän ainoan kerran! Pitele äitiä jossakin… ettei hän tule. Jokohan hän on huomannut ryöstön? On varmaan: hän on tottunut tuntemaan vanhan hopean hajun huoneessa ja kaipaa sitä paikalla, kun se puuttuu. Armahda tämän kerran! Hänen ruumiinsa oli niin kevyt, ettei sitä olisi tuntenut olevankaan, jolleivät epätasaiset askeleet olisi tömistäneet olkapäihin ja jollei kipeää jalkaa olisi vihlonut. Hän pääsi pihan poikki ja juoksi ylös portaita, pisti hiljaa avaimen reikään ja painoi kädellään poveaan, jossa sekä rahat että sormus olivat. Hän sieppasi avaimen pois ovesta ja seisoi yksinään postikonttorihuoneessa.