Jumala armahti häntä yhtä kaikki: hän otti laatikosta postikirstun avaimen, kiersi, avasi kannen. Sai käteensä rahapinkan, laski setelit, pani ne kirstuun ja päästi kannen kiinni.
Jumalan kiitos — nyt ei häntä enää saataisi syyttää varkaaksi ja nyt oli sormus hänen — kunnes Jaakko itse tulisi ja ottaisi sen.
Hän ei tietänyt, miten pitkä aika häneltä oli kulunut permannolla kirstun edessä. Se oli onnellinen levon aika. Kun hän nousi, tiesi hän menevänsä äitinsä vihaa kohti.
Vanha rouva oli saiturin vaistolla todella heti vainunnut, että kallis astia puuttui. Hän oli ensin karannut tyttösen kimppuun, joka ikkunattomassa keittiökulmassa suurta salia istui alituisessa puolihämärässä. Hän oli pusertanut pelästyneen lapsen käsivarret sinelmille ja syyttänyt häntä. Sitten hän oli karannut pihamaalle ja paiskannut kanojaan pärekopalla. Kun ei mitään muuta elävää olentoa ollut lähettyvillä, oli hän hetkisen odottanut Zaidaa ja sitten palannut itkevän tytön luokse torumaan häntä. Vaikka hän kaiken aikaa vartioi tyttärensä tuloa, pääsi tämä tulemaan hänen huomaamattaan. Moneen kertaan käytyään ikkunassa tähyilemässä löi äiti vihdoin nyrkkinsä postikonttorihuoneen oveen ja kuuli sisäpuolelta äänen.
Onnellisesti hymyillen tytär avasi. Äidin ryppyiset kasvot naskalinterävine silmineen ennustivat pahaa.
— Miksi sinä salpaat itsesi tänne?
— Tulin juuri kävelemästä.
— Sinäkö olet vienyt hopea-astian? Sinäkö? Vastaa äidillesi!
— Mamma… mamma, antakaa anteeksi… minun täytyi… Olihan mamma luvannut sen minulle…
— Minne sinä olet sen pannut? Mene heti paikalla tuomaan se kotiin… tai minä lyön vialliseksi toisenkin jalkasi. Sittenpähän ovat tasaiset ja minä pääsen näkemästä tätä linkuttamista… Heti paikalla… lähdetkö!