Hän tarttui suureen vatiin, jolla oli vielä lämmin siankinkku, ja kantoi sen ruokasalin läpi salin lattialle. Ikään kuin hänellä olisi ollut kiireellinen urakka, palasi hän ja otti joulutorttupeltin. Hän huhtoi kuin paras maalaiskokki hääpöytää kattaessa, ja ennen pitkää olivat kaikki jouluruuat salin permannolla nurinkaatuneiden tuolien joukossa. Lippi asteli kädet vyötäisillä vatien yli, lauloi ja nauroi.
— Voisi luulla, että Filip von Toll on tullut hulluksi, mutta ei hän ole hullu, puheli hän itsekseen. — Hän suree ystäväänsä Jaakkoa, niin ettei hän tiedä mitä hän tekee… Hän on Yölinnun syntisiä punatukkaisia — mitä hän sitten tekisi, jollei surisi ja joisi…
Yhtäkkiä hän karkasi ulos, asettui hajareisin portaille ja huusi:
— Jalosukuista rouva Fina von Tollia, jalosukuisia neitejä Sigrid ja
Karin von Toll kutsutaan juhla-aterialle Yölinnun Alakartanon saliin.
Ja ilmoitetaan vielä, että he voivat levollisesti saapua veren ja
hengen puolesta.
Jaakon lintukoirat, joita tappamisen uhalla oli kielletty seurustelemasta Alakartanossa, tulivat häntää heilutellen Lipin luo. Humalainen ihastui.
— Tervetuloa, tervetuloa, sanoi hän ja kumartui ikään kuin olisi tervehtinyt kreivejä, jotka astuivat alas vaunuista. — Olen erinomaisen onnellinen… Suuri kunnia tapahtuu Filip von Toliin huoneelle. Mutta miksi koirat ovat vain kahden — emmekö voisi saada vähän useampia juhliimme? On katettu sadalle hengelle… koiralle, tarkoitan. Filip von Toll on saanut kylläkseen ihmisistä. Tehkää hyvin, tehkää hyvin… Mutta älkää haljetko… se vaara voi olla tarjolla. Tehkää hyvin vain, minäkin istun heti aterialle. Jokin viisas vanha kansa, Israelin kansa luulen minä, söi makaavassa asennossa. Minun täytyy vain ensin noutaa vasara ja nauloja, jotta saan lyödä seinille ne aateliset sukukilvet, jotka ovat yhtä huonetta von Tollien kanssa… Koirat suovat anteeksi…
Hän kumarsi hymyillen, nouti keittiöstä vasaran ja nauloja ja rupesi naulaamaan salin seinälle joulutorttuja, tortun tortun viereen, yhtä pitkän välimatkan päähän toisistaan. Hän oli tässä työssään etevä ja ikään kuin tottunut.
Kun hän oli päättänyt työnsä ja kääntyi huoneeseen päin, olivat kaikki
Yläkartanon koirat ja hänen oma koiransa jouluruokien kimpussa.
Hihkaisten hyppäsi hän alas tuolilta, jolla oli seisonut naulatessaan, kävi kaksin käsin kiinni joulukinkkuun ja rupesi ahmimaan kilpaa koirien kanssa.