Oli ikävä. Satoi lunta. Satoi vettä. Tuli kauniita, ikäviä kesiä. Tuli rumia, ikäviä talvia. Ei ollut mitään tekemistä. Ei ketään tullut taloon eikä talonväellä ollut minne mennä. Päivät kuluivat toistensa kaltaisina. Oli ikävä.
Yölinnun nuoret neidit nukkuivat viisitoista tuntia vuorokaudessa ja kävivät lihaviksi ja pyöreiksi. Heidän oli ikävä. Isä oli kieltänyt seurustelun kaikkien pitäjän säätyläisten kanssa. He olivat kaikki loukanneet isää. Olihan oikein, että heitä rangaistiin, mutta ikävää se oli. Sovintosunnuntaitkin kuluivat ilman että saatiin aikaan sovintoa. Vanhasta rovastista tuntui jo kammottavalta ojentaa pyhää sakramenttia ihmisille, jotka polvistuivat itse alttarin ääreen, sydämessään viha veljeä vastaan.
Joka aamu, täsmälleen samalla kellonlyönnillä, astui kamarineiti Yölinnun kartanon tyttärien huoneeseen, tarjottimella suuri kannullinen vastalypsettyä maitoa. Kun neidit olivat juoneet niin paljon kuin jaksoivat, panivat he uudelleen pitkäkseen ja valmistautuivat sitten vähitellen palvelijattaren avulla aamiaispöytään. Aamiaisen jälkeen he nukkuivat. Sitten puki kamarineiti heidät ja he läksivät kävelylle. Jos he näkivät serkkunsa, Alakartanon tytöt, aidan takaa, niin eivät he saaneet huomata heitä. Jos he tapasivat Kanniston nuoria tiellä, niin eivät he saaneet tuntea näitä. Päivällisen jälkeen nukuttiin ja ommeltiin. Sitten pantiin yöksi nukkumaan. Se oli kaikista hauskinta. Ja ikävää sekin oli.
Mamma oli sairas ja lempeä. Pappa oli sairas ja ärtynyt. Satoi lunta.
Satoi vettä. Oli ikävä.
Nuorin sisarista, Anna, haki itselleen huveja kaiken uhalla, vaikkapa luvattomia teitä. Hän meni varkain talliin, navettaan, piikojen ja renkien huoneisiin ja palasi suurella uholla kertomaan, että se tai se lehmä oli poikinut, että pirtissä oli laukkuryssä eli »rättimies» tai saviastioiden kauppaaja, että piika oli saanut lapsen. Ja lapsi oli niin herttainen ja huusi niin että kasvot olivat rypyssä — hän oli pitänyt sitä sylissään…! Palvelijoilta saivat Yölinnun neidit tietää, mitä pitäjän säätyläiskodeissa tapahtui. Eräänä päivänä tuli Anna kertomaan, että Ottokar oli kihloissa, niin, niin, Ottokar af Ehne, Kauniston nuori herra, jonka piti naida Amalia Karolina von Toll. Helsingistä oli morsian, kaunis kuului olevan ja hyvin rikas… Anna kertoi armottomasti, vaikka Amalia Karolina vuoroin kalpeni, vuoroin punastui hänen sanojaan kuunnellessaan. Sinä yönä tapahtui, että Amalia Karolina ensi kertaa eläessään vietti unettoman yön. Seuraavana yönä hän jo taas nukkui. Mutta jonkin aikaa myöhemmin kertoi Anna, että uutinen morsiamen rikkaudesta oli tuulesta temmattu. Hän kuului olevan köyhä tyttö, eikä aateliakaan, mutta kyllä kaunis. Ellida af Ehne ei hänkään kauan pysynyt uskollisena Jaakolle. Tai isä kuului pakottaneen hänet kihloihin huonojen asioidensa vuoksi. Ellidan sulhanen varmasti oli rikas. Annaa toruttiin joka taholta näiden uutisten takia ja entistä ankarammin häntä kiellettiin menemästä palvelijoiden pariin. Mutta hänen varkain saadut juorunsa vaikuttivat kuitenkin virkistävästi päivien ikävyydessä.
Oli ikävä. Kun Annalta kiellettiin huvittelu kartanolla, täytyi hänen keksiä keinoja päärakennuksen sisäpuolella. Kerrankin hän loistavalla tuulella juoksi sisarten luo juuri kun he nukkuivat aamiaisuntaan ja kuiskasi, että heidän piti seurata häntä. He tottelivat unisina ja vastahakoisina ja luulivat, kun noustiin vintinportaita, että Anna aikoi saada käsiinsä isoisän memoaarit. Mutta se ei ensinkään ollut Annan tarkoitus.
— Me pukeudumme mamman ja papan vaatteisiin ja esitämme heidän nuoruuttaan, sanoi Anna, kun oli päästy vinttiin. — Minä olen pappa, Amalia Karolina saa olla mamma ja Fredrika Lovisa vaikkapa joku täti. Eihän mamman sovi olla kahdenkesken papan kanssa, kun he eivät vielä ole kihloissakaan. Me voimme esittää itse kihlausta.
Unisuus oli kerrassaan varissut pois vanhempien sisarten silmistä. Seikkailunhaluisina ja vilkkaina astelivat ne yli vintin permannon siihen kulmaan, missä everstinnan vanhoja pukuja säilytettiin. Silkki kahisi salaperäisesti lakanoiden sisässä ja sisaruksille tuli riita siitä, kuka saisi ylleen sen kauneimman kukallisen krinoliinihameen, joka aina oli ollut heidän ihastuksensa. Tietysti puvun täytyi olla sen yllä, joka esitti äitiä! Tädistä ei ollut väliä. Tytöt olivat niin innoissaan, että yrittivät ruveta pukeutumaan kylmässä vintissä. Se olisi kuitenkin voinut olla hengenvaarallista ja niin he päättivät viedä saaliin omaan huoneeseensa. Ei ollut vaaraa, että heitä yllätettäisiin. Äiti istui aina nojatuolissaan ruokasalissa ja isä virui vuoteessaan, tai jos hän kulki salin läpi kirjoitushuoneeseen, niin kuului kepin kopina kauas. Isä ei enää liikkunut ilman keppiä.
Anna veti ylleen Jaakon rippikouluvaatteet ja pani päähänsä everstin korkean hatun. Amalia Karolina puristi turhaan ruumistaan äitinsä ihastuttavaan ruusunpunaiseen silkkipukuun. Kuinka äiti oli saattanutkin olla niin hoikka! Täytyi silkkihuivilla ja pitsiröyhelöllä peittää auki jäänyt kiila. Hiukset hajoitettin hienohipiäisille olkapäille ja suortuvat kiinnitettiin haaltuneilla tekoruusuilla. Amalia Karolina katseli täynnä ihailua omaa kuvaansa peilissä.
Tädistä ei ollut väliä, mutta kaunis oli hänkin sinisessä harsohameessaan, jota koristivat kullalla kirjaillut mustat pitsit.