Täti laski viuhkansa sohvapöydälle ja poistui pienen marmoripöydän ääreen, alkaen rummuttaa sitä ja hiljaa laulaa.
Kapteeni teki mitä kohteliaimman kumarruksen neiti Mathilda
Gyldenhjelmille ja vei hänet tanssiin.
— Kuinka täällä on ahdasta, sanoi kapteeni.
— Ja kuuma! kuiskasi Mathilda-neiti.
— Te tanssitte ihanasti!
— Ei kukaan osaa viedä niinkuin te!
— Mathilda… minä…
— Hiljaa, hiljaa…
— Mathilda, pyörryttääkö teitä? Olenko minä vienyt teitä liian lujaa? Nojatkaa minuun. Minä vien teidät hetkeksi tänne ikkunaan, että saatte raitista ilmaa. Kuinka ihanasti kuu loistaa. Mathilda, minä rakastan teitä…
Kapteeni sulki syliinsä neidon, mutta ei vielä ollut ehtinyt painaa ensi suudelmaa hänen huulilleen, kun soitto lakkasi ja täti nousi.