— Hirven esikuvaksi, jatkoi Lippi pysähtyen, — kelpaa se vanha härkä, jota Juvela kattilassaan pitää kotieläimenään sen jälkeen kun hänen kissansa katosi. Sillä on silmät kuin nahkamunat. Ja kun se nostaa päätänsä, niin puut panevat polvilleen — jumal'avita, minä olen sen itse nähnyt!
— Lippi! huudettiin ympäriltä, — halaile »Ukkoja» äläkä saarnaa.
— Hänen pitää saarnata, piru vie, sanoi Kauniston patruuna. — Minä tahdon tietää ne muut esikuvat, ainakin sen limaisen etanan…
— Lyhyesti sitten, Lippi!
— No niin, lyhyesti sitten, sanoi Lippi. — Herran esikuva on Jaakko, minun kadonnut, ikuisesti kaivattu ystäväni… Tuhat kertaa hänen maljansa. Mitä te luulette, että hän olisi tehnyt, jos etana olisi tullut hänen tielleen — luuletteko, että hän olisi sen tallannut? Hyi — sen voi tehdä mies, hän joka tottelee ja käy kirkossa — ei herra. Jaakko olisi nostanut hattua ja tehnyt kierroksen, jotta etana saisi kulkea… Herra ei koskaan polje etanaa — kengät tulevat likaisiksi. Herra…
— Riittää jo, Lippi…
— Tuhat tulimmaista, hänen pitää esittää etanan esikuva! vaati
Kauniston patruuna.
— Ensin miehen esikuva, sanoi Lippi. — Se menee lyhyesti. Se on yksi Yöjärven herran orjista, yksi niinsanotuista »nälkävuoden lapsista», nimeltänsä Pekka. Se on oikea suomalainen jäärä… Se jaksaa se, sillä on hartiat kuin myllynkivet…
— Mutta etana! huusi Kauniston herra.
Lippi kierteli hämärää huonetta, jonka seinillä varjot tanssivat.