— Voiko minusta, Filip von Tollista erehtyä? Minä olen täysverinen herra! Minä olen Jaakon lihallinen setä — minä teen niinkuin Jaakko tekisi: en likaa saappaitani, nostan hattua ja — annan etanan kulkea.
Kumarrus, jonka hän teki Kauniston herran vävypojan edessä, nauratti suuresti herroja, mutta eiväthän he voineet suututtaa rikasta naapuripitäjäläistä. He vaikenivat siis, huulta purren. Vävypoika nousi, selitti kiukkuisesti, ettei huomenna ammuttaisi yhtä hirveä ja lupasi vaikkapa lyödä vetoa siitä asiasta. Yleinen vastamurina kohosi silloin pahnoissa permannolla. Kauniston patruunaa huvitti niin, että hänen täytyi mennä ulos nauramaan. Hän veti Lipin mukaansa. Yö oli tähtikirkas, ilmassa tuntui lakastuvien yrttien ja sydänmaan lemu. Yksinäisyys oli niin suuri, ettei herroja pitkältikään naurattanut. Ääneti tähyilivät he eteensä. Muuan vanha metsänkävijä, joka astui esiin puiden pimennosta, toi hyviä tietoja: ainakin seitsemän hirveä oli saarroksessa. Uusi virkeys heräsi tämän tiedon tullen pirtissä pystyvalkean ääressä. Herrat rupesivat rauhoittelemaan koiria ja tarkastamaan pyssyjään.
Niin pian kuin päivänvalo oli ruvennut tuntumaan, oli sata paria ihmiskättä ja ihmisjalkaa alkanut hääriä metsässä. Kapea harjanne ja suot sen kahden puolen saarrettiin ja ala merkittiin punaisilla lipuilla. Tämä metsästystapa oli Jaakon ja hänen setänsä keksimä ja sitä oli pitäjissä käytetty suurella menestyksellä. Metsän kuninkaalliset eläimet olivat niinmuodoin verkossa, jonka ympärimitta oli muutamia kilometrejä ja jota pitelivät koossa paperiset liput. Mitään aavistamatta seisoivat hirvet yötiloillaan hongikossa. Ajomiehet liikkuivat äänettöminä kuin hämähäkit punomassa paulojaan. Vaikka salolla oli toimessa sata miestä, ei kuulunut risahdustakaan. Tuskinpa erotti harmaita miehiä vesaikosta, joka ympäröi kierrettyä alaa. Heidän puheensakin, kun he sanoivat jotakin toisilleen, oli soinnutonta, ikään kuin olisi laholla puulla koskettanut toista lahoa puuta. Hiljainen tuulenhenki varjeli heidän työtään kuulumasta sinne, missä arat eläimet lepäilivät. Taivaankansi vaihtoi väriä yön sinestä aamun vihertävään valkeuteen. Sitten tuli punerrus ja vihdoin itse aurinko. Itkevät suot ja keltaiset puut tihkuivat kultaa. Kaste, vahva kuin härmä, kiilsi maassa. Hämähäkinverkot värisivät kuin hopeahelyt satupuiden oksilla. Punaisten lippujen nuotta lepäsi kaameana ja epätodellisena ansana syksyisessä luonnossa, jonka viimeiset kukat heräsivät tuoksumaan.
Herrat tulivat ulos hyväntuulisina ja raukeina, mutta virkistyivät ulkoilmassa. Heidän oli ainoastaan vaikea noudattaa sitä varovaisuutta, mikä hirvenajoissa on tarpeen. Kun Kauniston vävypoika taasen rupesi mahtailemaan, kävivät toiset herrat malttamattomiksi ja sanoivat, että kai toki sata miestä jaksoi paimentaa muutamia hirviä, vaikka ne kuulisivatkin jotakin ääntä ja kävisivät levottomiksi. Nähdessään liput kaarevana vyönä pitelemässä harjannetta, jonka kätkössä kallisarvoinen saalis oli, kävi herrojen mahdottomaksi vaieta. Koiratkin tempoivat kahleitaan ja kiemurtelivat isäntiensä edessä kuin paksut mateet. Ne tunsivat tuulenhengessä riistan läheisyyden ja vingahtelivat. Verkon avonaisessa mutkassa odotti satapäinen miesjoukko, käsissä kalistimet ja rämistimet, ajojen alkamista. Koirat luovutettiin miehille. Tärkeinä, pyssyt käsissä, kiirehtivät herrat suonkurkkuun vartiopaikoilleen.
— Lyönpä vetoa, panenpa Kaaroni, naurahteli naapuripitäjän suurperijä katsellessaan tovereja, — ettei saada yhtään otusta.
Vartiopaikalla oli herroja vastassa iloinen yllätys. Kruununvouti, jonka käden heilahdusta koko ajojoukko odotti, jäi suu auki katselemaan ja hänen kanssaan muut herrat. Kädessä punainen, pitkän tangon nenään neulottu vaate, hääräsi Svanberg kiven vierellä nurmessa. Valkoiselle liinalle oli asetettu pulloja ja muuta hyvää. »Ukot» nostivat kutsuvasti päitään voileipälaitteiden keskeltä. Svanberg tervehti, ikuinen hymy kasvoillaan, ja tuli lippu kainalossa kattelemaan herroja.
— Minua ilahuttaa suuresti, sanoi hän muistamatta varovaisuutta, jota hänelle oli tyrkytetty kaiken yötä.
— En tiedä, olisinko asettanut sopimattomaan paikkaan tämän keitaan, jonka pitäisi virkistää arvoisia herroja korvessa.
— Taiteilija! kuiskasi kruununvouti. — Olenhan minä aina sanonut!
— Svanberg, kunnon mies! huudahti Kauniston herra.