— Eivät ne pysty. Ne menevät vaikkapa miesten jalkojen välitse. Monta kertaa…
— Menkööt sitten hiiteen, sanoi Kauniston herra, — mutta en minä hirvien vuoksi rupea kuolemaan nälkään.
Patruuna joi sanojensa vahvistukseksi lasin pohjaan. Vävypoika nauroi pahasti ja Lippi kohotti hänelle hattuaan.
— Eikö ole omituista, kuiskasi Svanberg, — että hirvet pelkäävät punaista lippua. Mikä on punainen lippu? Paperia. Mutta hirvessä on tuhat naulaa lihaa ja voimaa.
— Punainen lippu on taikakalu, sanoi Filip von Toll. — Sillä vangitaan nautakarjalaumat.
— Taikakalu, herra von Toll, riemastui Svanberg, onnellisena siitä, että hänen ajatuksensa oli löytänyt muodon. — Taikakalu. Ilmankos minä kaiken yötä täällä häärätessäni olen turvannut punaiseen lippuun. En olisi uskaltanut liikkua askeltakaan yksinäni. Hirvet ovat kauheat, kun ne tulevat päälle, ja tähän aikaan, tähän aikaan… Ajatella vain, että joutuisi niiden sarviin. Mutta punainen lippu on turva… taikakalu…
Ajomiehet lähestyivät taasen neuvottomina. Herrat lupasivat heti lähteä liikkeelle. Mutta he eivät lähteneet. He joivat niiden ystävien onneksi, jotka pian jättäisivät pitäjän. He tulivat surullisiksi. Lippi rupesi laulamaan.
Äkkiä alkoi metsässä korvia särkevä meno. Herrat huomasivat, että Kauniston vävymies oli poissa. Hän oli kaikesta päättäen omavaltaisesti antanut käskyn ja riensi tyytyväisenä vartiopaikalle, kivääri toisessa kädessä. Koirat ahdistivat vimmatusti otuksia. Herrat harmittelivat vävypoikaa ja Kauniston patruuna valmistautui vihdoinkin perinpohjin nuhtelemaan häntä. Hänen jalkansa olivat hiukan epävarmat.
— Hyvä herra patruuna, ehätti Svanberg sanomaan, — jos ottaisitte punaisen lipun käteenne. Hirvethän voivat tulla milloin hyvänsä.
— Luuleeko kellarimestari minun pelkäävän hirviä? Piru vie, hän ei tiedä, mikä pyssy minulla on…!