Patruuna huusi, noudattamatta minkäänlaista varovaisuutta ja suuntasi askeleensa aukean yli suonkurkulle, missä vävypoika seisoi. Rähinä metsässä saattoi muistuttaa jonkun villiheimon outoa jumalanpalvelusta auringonnousussa. Oli mahdoton ajatella, että äskeiset hiljaiset miehet olivat saaneet aikaan tämän melun. Melu likeni, loittoni, läheni taas ja selveni epämääräisestä kokonaisuudesta yksityisiksi ääniksi. Koirien haukunta kävi yhä kiukkuisemmaksi.
— Mikä sinä olet komentamaan täällä! sanoi Kauniston patruuna vävypojalle, joka jännittyneenä odotti hirvien tuloa. — Ellida-raukka, jonka minä pakotin menemään sinulle. Oletko auttanut minua yhdelläkään pennillä, piru vie! Ellida rakasti toista — Jaakkoa hän rakasti. Mutta hän totteli isäänsä ja meni sinulle, nälkäkurjelle, joka et osaa syödä etkä juoda, etkä antaisi muidenkaan sitä tehdä. En minä aio olla sinun rasituksenasi. Mutta parasta on, ettet sinäkään tule minun tielleni, saakeli soikoon… Aiotko kohottaa pyssysi minua vastaan…! Ja sinusta minä luulin, että pelastaisit Kauniston! Nyt menee Kaunisto niinkuin muutkin kartanot!
— Hirvet! äännähti vävypoika kipinöivän kiukun vallassa ja kohotti pyssynsä.
— Hirvet! huusi Kauniston herra ja läksi järjettömästi juoksemaan.
Muutkin herrat jättivät Svanbergin ja riensivät vartiopaikalle. He huutelivat toisiaan ja asettelivat kuntoon pyssyjään. Huudot ja töminä metsässä lähenivät lähenemistään. Hirvet eivät tahtoneet mennä eteenpäin, sen saattoi kuulla siitä, että huudot ärtyivät. Eläimet vaistomaisesti tunsivat, missä päin vaara oli. Vihdoin ilmaantui viidakkoon harjanteen rinteellä liikkuva sarvimetsä ja pensaat antoivat tilaa, kääntyen kahden puolen kuten lumi auran tieltä. Koirat ahdistivat otuksia joka taholla. Mikä hyppäsi eläimen kuonoon, mikä repi sitä kintuista. Ajajat tunkeutuivat eteenpäin kuin häijynilkisten paimenten lauma, joka mielettömästi ajaa karjaansa surman suuhun. Vingahtaen hyppäsi joku koira ilmaan ja putosi sitten tantereelle. Hirvi oli potkaissut siltä pään mäsäksi. Ajomiesten rivit tihenivät tihenemistään. Hädissään karkasivat hirvet lippuja kohti, mutta syöksyivät suinpäin takaisin eikä niille enää jäänyt muuta keinoa kuin karata kapealle aukolle, missä pyssymiehet seisoivat. Ne näkivät surmaajansa, mutta takana oli pystyssä sata seivästä ja kahden puolen oudot, lepattavat liput. Eläimet hyökkäsivät eteenpäin, survoen toisiaan kuin karjalauma, jota kuljetetaan teurastettavaksi. Pyssy paukahti vastaan, raskaasti kuin tykki. Se sattui, mutta otus meni menojaan. Toinenkin pyssy laukesi, mutta ilman muuta seurausta kuin että ampuja kaatui pensaaseen. Herrat juoksivat ja huusivat. Joku joutui hirvien jalkoihin. Ajomiesten täytyi rientää apuun. He huitoivat nyt pois samaa kallisarvoista riistaa, jonka he vasta olivat huitoneet paikalle. He tekivät sen hymähtämättä.
Kauniston herran vävypoika ei yksin hymähtänyt, vaan nauroi.
Raivoissaan laukaisi hän panoksen toisensa jälkeen tyhjään ilmaan.
Svanberg oli paennut metsänlaitaan, katseli ja kuunteli sieltä, pidellen kaikin voimin kiinni lipustaan. Kauniston herra oli temmaissut käsiinsä paperilipun. Hän seisoi keskellä aukeaa, katseli kuinka hirvet menivät harmaana pilvenä, liehutti lippuaan ja huusi:
— Menevät… menevät… Hirvet ja kartanot! Hirvet ja kartanot — hip, hip, hei!
NÄLKÄVUODEN LAPSIA
Suurina nälkävuosina oli Yölinnun kartano kilpaillut pappilan kanssa armeliaisuuden harjoittamisessa. Se ei ollut everstin ansio, sillä hänen mielestään ei nälkäkuolema ollut kovempi kuin mikä muu kuolema tahansa, eikä se ollut armon ansio, sillä hän ei vielä siihen aikaan ajatellut asioita pitkälti. Se oli kokonaan kartanon nuoren herran ansio. Poikanen ei voinut katsella kärsimystä. Hän toi taloon kerjäläiset, missä heitä tapasi, hän sai aikaan, että erikoinen huone pehtorin rakennuksessa tyhjennettiin kerjäläisiä varten. Hän meni sinne aamuisin, kun vellipata kannettiin kivien varaan keskelle lattiaa, katsomaan kuinka hänen holhokkinsa söivät. Siinä oli sekaisin vanhoja ja lapsia. He söivät kuten nälkiintyneet eläimet ja juuri tämä huvitti poikasta. Hän oli säälistä korjannut heidät hangesta, mutta myöhemmin tuottivat he hänelle hauskuutusta kuten hänen koiransa tai hänen hevosensa. Joskus oli heitä kymmenittäin kartanossa. He viipyivät viikkojakin, kunnes voimistuivat tai kuolivat. Oli aika, jolloin kartanossa pidettiin alituinen varasto ruumisarkkuja. Silloin raivosi kuumetauti. Nälkäisten ravitseminen ei enää sellaisten asianhaarojen vallitessa suurestikaan huvittanut poikasta ja kaikki viehätys katosi siitä, kun muuan kerjäläinen suorastaan kartanon nuoren herran ajattelemattomuuden vuoksi heitti henkensä. Jaakko oli omassa reessään tuonut taloon ikäisensä pojan ja antoi nälkäiselle niin paljon ruokaa kuin tämä söi, sillä seurauksella, että poika kuoli. Tapaus teki jyrkän lopun nuoren herran köyhäinharrastuksesta. Armeliaisuudentyötä ei kuitenkaan voitu äkisti lakkauttaa, koska Yölintua laajalti mainittiin hyvien töidensä vuoksi. Köyhien kestitys siirrettiin kuitenkin nyt ulomma kartanon piiristä ja sitä supistettiin, mikäli mahdollista.