Lukuisista nälkävuoden uhreista jäi kartanoon pitemmäksi aikaa seitsemän henkeä ja heitä kutsuttiin »nälkävuoden lapsiksi», vaikka he lakkasivat olemasta lapsia eivätkä olleet edes lapsina tulleetkaan Yölintuun. Amaliia oli tullessaan ikäihminen. Hän pelastui kuin ihmeen kautta joutumasta elävänä haudatuksi, sillä hän oli jo laudalla ja näytti elonmerkin, kun kantajat varomattomuuttaan kolauttivat laudan pään ladon pihtipieleen. Kaamean tapahtuman johdosta annettiin hänelle tavallista parempaa hoitoa, hän elpyi ja sai kartanossa monenmoisia tehtäviä. Hänestä tuli sekä kanapiika että koirien ruokkija, hän lämmitti saunan ja teki kesällä vihdat. Hän nukkui pirtin penkillä, jolle hän oli levittänyt vaatteensa. Pirtissä oli lämmin, takkavalkea paloi aamusta iltaan. Hän oli iloinen ja tyytyväinen. Suuri ylennys tapahtui hänelle, kun hänet korotettiin kartanon karjanpaimeneksi. Mutta iloa ei kestänyt kauan. Jo ensimmäisenä kesänä puski oman karjan sonni hänet vaivaiseksi. Kauan kiduttuaan jäi hän henkiin ja pääsi liikkeelle sauvojen varassa. Hän löysi aina työtä ja hänen iloisuutensa oli lannistumaton.
Urpaanus oli hänkin ikämiehenä tullut kartanoon. Nälkävuodet olivat häneltä vieneet talon ja perheen. Hän kantoi kohtaloaan hiljaisena, kävi kirkossa, kalasteli, valmisti kalanpyydykset ja lämmitti riihet. Nuoriherra, joka hänet oli pelastanut, kuljeskeli hänen kanssaan vesillä ja istui hänen luonaan, kun hän kutoi verkkoa. Vanhus kiintyi häneen kaikella sillä hellyydellä, joka oli joutunut toimettomaksi kovien iskujen kohdatessa. Hän ei kuitenkaan elänyt montakaan vuotta.
Kaikki muut, jotka nälkävuodet jättivät kartanoon, olivat lapsia. Viiasta kasvoi terve tyttö. Hän oppi jonkin verran ruotsia ja sai olla käskyläisenä keittiössä. Hän ruokki hänkin koiria ja kanoja. Hän oli vielä hyvin nuori, kun hän synnytti punatukkaisen lapsen ja joutui pois kartanosta. Pojat Justus, Vapiaani, Pekka ja Otto kuljeskelivat, senmukaan kuin he vaurastuivat, kartanon nurkissa toimitellen kaikkinaista pientä käskyä.
Ennen kaikkea olivat he Jaakko-herran käskettävinä. He valmistivat hänen kanssaan ravunsyöttejä, hakivat hänelle onkimadot, rasvasivat hänen saappaansa ja puhdistivat hänen pyssynsä. Heidät otettiin herrojen kääsien taakse avaaman portteja. Vapiaani, joka oli kivulloinen ja arka, putosi, everstin ajaessa Siironmaan kulolle, rattailta ja vikaannutti selkänsä. Vähissä hengin tuotiin hänet kotiin eikä hänestä koskaan tullut ihmistä. Rampana hän kieritteli itseään paikasta toiseen. Pekka sen sijaan menestyi. Hän kohosi kuskin apulaiseksi talliin. Ottokin säästeli renginpalkkojaan päästäkseen torppariksi. Justus kulki herrojen mukana heidän metsästysretkillään. Hän oli kaunis kasvoiltaan ja sukkela suustaan. Hän rupesi juopottelemaan ja varastelemaan heiniä ja viljaa. Kätkö keksittiin navetan parvelta. Kun hän joutui everstin eteen, löi eversti häntä, niin ettei hän pariin päivään kuullut vasemmalla korvallaan. Kolmantena päivänä hän sytytti kokon Yölinnun päärakennuksen alle ja karkasi talosta. Tuli huomattiin, ennen kuin se oli ehtinyt saada aikaan vahinkoa.
Pekka kasvoi tanakaksi työmieheksi. Kuski ja pehtori riitelivät hänestä leikillä. Pehtori olisi tahtonut häntä maatöihin hänen voimansa ja huolellisuutensa vuoksi, kuski tahtoi häntä talliin, koska hän piti hevoset sekä lihavina että kiiltävinä. Everstinna istui vaunuissa tai kuomeissa levollisena ainoastaan, kun Pekka oli ajamassa. Pekka puhui vähän ja liikkui hitaasti. Eversti torui häntä alituisesti. Pekka ei koskaan sanonut häntä vastaan. Tuntui siltä, kuin ei hän olisi kuullut, mitä hän hänelle sanoi. Hän välitti ainoastaan työstään. Ojalla tai tallissa oli hän kuin kotonaan. Pyhäpäivät kävivät hänelle pitkiksi. Vapaaviikkoa ei hän pitänyt, koskei hän saanut sitä kulumaan. Ulkopuolella työtään hän kulki kuin unessa.
Hän oli viidenkolmatta vanha, kun hänessä tapahtui herääminen.
Hän oli ollut saattamassa armoa ja nuorinta neitiä — he menivät parannukselle Helsinkiin, Anna-neiti kun oli sairastellut — ja palasi hiljalleen kotiin. Toistakymmentä peninkulmaa oli jäänyt taaksepäin ja viimeinen peninkulma oli jäljellä. Hevoset olivat juottopaikalla saaneet leipää ja juosta hölköttivät ylämaat ja alamaat. Tultiin Siironmaan kankaalle. Ei Pekka koskaan kulkenut siitä muistelematta kuloa. Mustina kielekkeinä pistivät palon jäljet yhä nuoreen kanervaan. Yhtä kaikki oli metsä ruvennut kasvamaan. Suuret puut tosin seisoivat paljaina ja kannot ojensivat kolkosti juuriaan taivasta päin, mutta nuori metsä ja kanervikko rehoittivat helakan vihreinä.
Oli ihana iltayö. Kevät puhkesi silmin nähden. Pihkaiset lehvät lemusivat sillä lemulla, joka niillä kestää vain muutaman yön. Linnut lensivät kuin pyörryksissä tien poikki, arkailematta ajajaa. Niiden riemu raikui taivaanrannalta taivaanrannalle, iltaruskon sammuessa ja sulaessa taivaan sineen.
Siinä missä tie oli erkaantunut entiseen Siironmaan taloon, seisoi nainen. Kun hän näki vaunut, siirsi hän liinan olkapäiltään päähän ja rupesi astelemaan. Hevosten päästessä rinnalle, huomasi Pekka, että hän oli pitkä ja nuori ja että hänen kädessään oli koivunlehviä. Hän piteli niitä kaksin käsin, vuoroin olkapäätään, vuoroin kasvojaan vastaan. Yölinnun kuski oli jo ajanut ohitse, kun hän muisti tuntevansa tytön. Se oli Juurikk'ojan valkeatukkainen Jahanna, entisen Siironmaan tytär. Hänestäpä oli tullut aikuinen ihminen. Siitä olikin kauan, kun Pekalla oli ollut asiaa Juurikk'ojaan.
Kevätilta teki Pekan puheliaaksi. Hän tervehti ja he vaihtoivat muutamia kysymyksiä ja vastauksia voinnistaan ja kevään tulosta. Emäntä oli Juurikk'ojassa ennallaan, täysissä järjissään, muttei päässyt liikkumaan. Nuorin lapsista, se joka oli syntynyt Juurikk'ojassa, pysyi kuuromykkänä. Sellainen vähämielinen se oli. Tyttö asteli polkua maantien ojan toisella puolella, hevoset kulkivat hänen kohdallaan tiellä. Pekka sanoi: