— Mitenkäs Juurikk'ojan tytär on pantu jalkaisin näin pitkän matkan taakse?
— Mikäs minun on kävellessä, sanoi tyttö. — Onpa nyt kaunis yö.
— On, vastasi Pekka.
Hän näki korkealta istuimeltaan koko sydänmaan kevään. Kangasta riitti silmänkantamiin. Sillä vaihettelivat tummat havupuut, heleät koivut ja mustuneet kannot. Taivaanranta tuli harmaana vastaan kuin ääretön järvi.
— Onpas koivuissa jo suuri lehti, sanoi Pekka.
— Ei joka paikassa, sanoi tyttö. — Nämä ovatkin otetut siitä koivusta, johon ensinnä tulee lehti.
Pekka tuijotti tyttöön. Hän oli ymmärtänyt, että tyttö oli lähtenyt varta vasten hakemaan koivunlehtiä entisen kotinsa maalta.
— Kauniit, sanoi hän.
Tyttö painui lehviä vastaan, niin ettei hänen kasvojaan näkynyt. Pekka katsoi ainoastaan häneen ja olisi toivonut, että hän olisi nostanut päätään.
— Äiti ikävöi tietoja siitä, miltä täälläpäin näytti. Piti lähteä katsomaan. Hän saa nämä tuliaisiksi.