Pekan tuli outo olla.
— Sopiihan tässä ajamaankin, sai hän suustaan, — kun on sama matka ja tilaakin.
Hän pysähdytti hevoset. Tyttö pysähtyi hänkin ja päästi lehvät vaipumaan.
— Mutta mitenkäs minä herrasväen vaunuissa…?
— Mikäs siinä on… miksikäs ne siitä. Tai jos tänne ylös minun viereeni.
Tyttö teki päätöksensä, hyppäsi ojan yli, astui vaunujen matalalle etupyörälle ja ponnisti ylös.
Pekka ei enää nähnyt mitään muuta kuin hänet.
Hänen hengityksensä poltti, hänen kauneutensa pyörrytti. Pekka tempoi hevosia suupielistä. Väsyneet eläimet puhaltuivat juoksuun ja höyry niiden ruumiista sekaantui suosumuun, jonka läpi ajettiin. Tyttö piteli toisella kädellään lehviä rintaansa vasten, toisella kiinni istuimen kaiteesta. Mies ei uskaltanut katsoa häneen, käsi, jonka hän tiesi olevan likellään, häikäisi hänen silmiään. Tuli se aika vuorokaudesta, jolloin linnut vaikenevat. Nuorelle miehelle ja tytölle kävi olo tukalaksi. Kangasmaa loppui ja hevoset astuivat käyden. Saattoi pelätä, että sydämen lyönnit kuuluisivat.
— Minä menen kävelemään, sanoi tyttö äkkiä kyyneliä pidättäen.
Mies oli jo pysähdyttämäisillään hevoset, mutta kysyi kuitenkin: