* * * * *
— Ylös, joutuin! Matkaan!
Pelästyneenä aukasin silmäni ja hypähdin ylös.
— Joutuin, mars! — komensi sotamies.
Hänen kasvoillaan oli synkkä, levoton ilme. Katsahdin ympärilleni. Aurinko teki nousuaan, sen ensimäinen vaaleanpunerva säde lepäsi nikkarin jäykillä, sinisillä kasvoilla. Hänen suunsa oli auki, silmät olivat pullistuneet ulos kuopistaan ja niissä oli lasimainen, kauhua ilmaiseva katse. Puku rinnan kohdalta oli kokonaan revitty ja hän lepäsi luonnottoman köyristyneessä asennossa. "Ylioppilas" oli kadonnut.
— Älä töllistele enään! — sanoi sotamies ja tarttui minua käteen.
— Onko hän kuollut? — kysyin.
— Tietysti. Jos sinut kuristaisi, et suinkaan sinäkään jäisi eloon, — selitti sotamies.
— "Ylioppilasko" se, vai? — huudahdin minä.
— Kukas se sitte? Sinäkö ehkä tai minä? Siinä sen nyt näki lukeneen miehen… Tekonsa teki miehelle ja toverinsa pulmaan jätti… Jos sen tiesin, niin eilen minä sen "ylioppilaan" Olisin tappanut yhdellä lyönnillä. Pötkäys nyrkillä ohimoon ja maailmassa olisi ollut yhtä heittiötä vähemmän! Ymmärrätkö, mitä hän on tehnyt?… Meidän täytyy liikkua nyt niin, ettei ainoakaan ihmissilmä näe meitä arolla. Ymmärrätkö? Katso, kun vihdoin nikkari löydetään, niin nähdään, että hänet on kuristettu ja ryöstetty ja meikäläisiä ruvetaan vaanimaan. mistä muka tulet ja missä olet yötä ollut? Joutuu kiinni, vaikka meillä ei ole mitään… hänen revolverinsa on tosiaankin povellani.