— Viskaa se pois! — kehoitin.
— Poisko? sanoi hän ajattelevasti. — Kalu on arvokas ja kuka sen tietää, joudummeko kiinni? Ei, en viskaa, mistä ne tietävät, että nikkarilla oli ase? En viskaa… Se maksaa kolmeen ruplaan. Siinä on vielä yksi luoti… Nyt laskisin sen suoraa päätä rakkaan toverini kalloon… Paljokohan se koira ryösti rahoja?
— Niin se nyt kävi nikkarin tyttöjen, — sanoin.
— Tyttöjen? Kenen? Aa, tuon… Ne kyllä kasvavat, joutuvat naimisiin toisellaisille kuin me olemme; siitä ei ole puhettakaan… Vaan nyt lähdetään joutuin… Mihin olisi mennä?
— En tiedä… Saman tekevä minusta.
— En minäkään. Lähdetään oikealle, siellä pitäisi olla meren.
Ja me läksimme.
Katsahdin jälelle. Kaukana aavalla yleni kumpare, vaan sen yllä säteili aurinko.
— Katsotko, olisiko mies noussut kuolleista? Älä pelkää, ei se perästä tule. Oli se lukumies tosiaankin terävä… Oli siinä toveria! Ohhoh, veli! Huononevat ihmiset, vuosi vuodelta yhä huononevat! — sanoi sotamies surullisesti.
Aro, ääretön ja autio ja kylpien aamuauringon kirkkaissa säteissä, aukeni ympärillämme ja yhtyi kaukana taivaaseen, missä valo oli niin kirkasta, hymyilevää ja runsasta, että jokainen likainen ja väärä teko tuntui mahdottomalta keskellä tuota vapaan tasangon ääretöntä lakeutta, jota sinervä taivas hyvyydellään kattoi.