Asemalla vallitsee hiljaisuus. Aro on yhtenä valomerenä.
— Niin, minä alotin äsken Arinasta, — sanoo Matvei Jegorovitsh. — Kummallinen nainen! On kuin puulla päähän lyöty, ei naura, ei laula, puhuu vähän… Mutta työt tekee hyvin ja hoitaa Ljoljaa ihmeteltävän huolellisesti…
Hän puhuu hiljaa, ettei Arina ikkunan kautta kuulisi, sillä hän tietää, ettei palvelijoita sovi näiden kuullen kiittää. Vaimo keskeyttää hänet merkitsevästi naamaillen:
— Anna olla… et sinä kaikkea hänestä tiedä.
Ma orja lemmen oon
Ja siksi taisteloon
Mun täytyy väsyä,
Oi, demon väkevä!
hyräilee Nikolai Petrovitsh ja rummuttaa sormillaan tahtia. Hän myhäilee.
— Mitä? Hän… te valehtelette kumpikin! Matvei Jegorovitsh remahti nauramaan, että posket tärisivät ja otsalta herneili hiki.
— Se ei ole ollenkaan naurun asia! — huomauttaa hänen vaimonsa. — Ensiksikin hänellä on lapsi hoidettavana eikä mikään demon ja toisekseen katsoppas leipää! Hapanta ja palanutta.
— Jaa-a, leipä on tosiaankin huonoa, täytyy nuhdella… Mutta, jumaliste, enpä olisi osannut uskoa! Lempo vieköön! Vaan kukas se toinen olisi… Lukashka? Kyllä minä sen marakatin opetan! Vai olisiko Jagodka… Aa, pallinaama!
— Gomosov… — vastaa Nikolai Petrovitsh lyhyesti.