Hinterän yksitoikkoinen ääni yhtyi puron solinaan ja hiipi kaikuna notkon syvänteessä sekä ärsytti Harajalkaa. Hän oli vaiti, puri hammasta ja katkoi varpuja vihoissaan.

— Naiset valkaisevat näihin aikoihin palttinoitaan…

Hevonen korskahti kumeasti ja alkoi liikkua. Hämärässä näytti se vieläkin rujommalta ja surkeammalta. Harajalka katsahti siihen ja sylkäsi nuotioon…

— Ja luontokin alkaa nyt elostua, hanhia kuhajaa suoperillä.

— Etkö sinä, piru, älyä lopettaa! — kiljasi Harajalka äkäisesti.

— Jumaliste! Älä suutu, Stepan, minuun… Jääköön hiiteen…!

— Oletko saanut ruokatorveesi tänään mitään? tiuski Harajalka.

— E-en! — vastasi Hinterä nolona ja vavahtaen toverinsa huudosta.

— Istu siinä sitte ja laho… vähät minä…

Hinterä katseli häneen ääneti. Tällä oli sylissä kimppu pajuja, joita hän punoi ja palmikoi vihasta puhkien. Nuotiosta lankesi heijastus hänen kasvoilleen, jotka olivat punaiset ja äkäiset.