He kulkivat rinnakkain kapeaa polkua hautojen ja ristien keskellä. Kirjailijan silmistä lankesi maahan kaksi sädettä, jotka näyttivät pirulle tietä. Tuhusade kasteli heidät märiksi ja tuuli sai vapaasti vinkua kirjailijan paljaiden kylkiluiden lomitse rinnan läpi, missä ei ollut enää sydäntä.
— Mennäänkö kaupunkiin? — kysyi hän pirulta.
— Mikäs teitä siellä huvittaa?
— Elämä, herrani, — selitti kirjailija avomielisesti.
— Hyh! Mitä arvoa elämällä on teille?
— No, eikö sitte?
— Mitä varten?
— Mitenkä häntä nyt sanoisi? Ihminen mittaa kaikki ponnistustensa suuruuden mukaan… ja jos hän esimerkiksi on tuonut tavallisen kiven Araratin vuorelta, niin pitää hän sitä kalleutena…
— Poloista! — hymähti piru.
— On se onnellinenkin, — intti kirjailija kylmästi.